Arvio: Jerusalem
Helsingin Kaupunginteatterin Jerusalem kysyy, onko Englanti todellakin luvattu maa?
Jez Butterworthin ylistetty Jerusalem-näytelmä vuodelta 2009 sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa 1.2.2024. Jerusalem on useissa äänestyksissä valittu 2000-luvun parhaaksi näytelmäksi ja se on ollut kimmokkeena yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Kun huomasin Jerusalemin Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa, oletin että näytelmällä olisi jotain tekemistä Israelissa sijaitsevan Jerusalemin kanssa. Mielessäni kävi myös, että onkohan nykyinen Gazan tilanne ollut tiedossa ohjelmistoa valittaessa.
Mutta kyseessä onkin ”uusi Jerusalem”, jolla viitataan paratiisinomaiseen paikkaan maan päällä. Tästä onnelasta lauletaan Jerusalem-hymnissä, jota kutsutaan myös Englannin toiseksi kansallislauluksi God Save The Kingin ohella. Jerusalem-hymnin sanat ovat William Blaken (1757-1825) runosta:
And did those feet in ancient time
Walk upon England’s mountains green?
And was the holy Lamb of God
On England’s pleasant pastures seen?
And did the Countenance Divine
Shine forth upon our clouded hills?
And was Jerusalem builded here
Among these dark Satanic mills?
Bring me my bow of burning gold
Bring me my arrows of desire
Bring me my spear, O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire.
I will not cease from mental fight
Nor shall my sword sleep in my hand
Till we have built Jerusalem
In England’s green and pleasant land.
Jerusalem-näytelmä
Ensinäkymä on vaikuttava. Näyttämölle on viritetty valtaisa Englannin lippu. Se sama punavalkoinen, jota näkee esimerkiksi Englannin jalkapallomaajoukkueen tunnuksena tai joka tunnetaan Englannin suojeluspyhimyksen Pyhän Yrjön ristinä.
Lipun takaa paljastuu asuntovaunu, pallogrilli, muovituoleja, rikkinäinen sohva, jääkaappi ja kaikkea muuta ryysyrantalaista romua.
Ennen kuin näytelmän tapahtumat alkavat, esiin astuu keijumainen neito (Mitra Matouf), kuin suoraan Shakespearen Kesäyön unelmasta, joka laulaa taivaallisesti Jerusalem-hymniä. Hän ei pääse ensimmäistä säkeistöä pidemmälle, kun äänitilan nappaa räminä, jota epäilimme Pussy Riotin musiikiksi. Olimme katsomossa välittömästi valppaina, ristiriita heti alkuun, hienoa!
Alkuasetelma selviää pian. Asuntovaunussa keskellä metsää asuu viisikymppinen Johnny ”Rooster” Byron (Santeri Kinnunen), jota uhkaa häätö. Metsän viereen on noussut uusi omakotialue ja sen asukkaat eivät halua herra Byronin valtakuntaa naapuriinsa. Ihan ymmärrettävää, sillä esimerkiksi edeltävänä iltana Byronin leirissä on ollut bileet, joista isäntä itsekään ei muista mitään. Selvää on, että viina on virrannut ja huumeita on trokattu siihen malliin, että vähitellen pressujen alta alkaa mönkiä krapulaisia, tokkuraisia nuoria.
Rooster Byron ei kuitenkaan vähästä hätkähdä. Hän on entinen surmanajaja, legendaaristen temppujen tekijä, kerran jopa kuollut. Häneen liittyvät tarinat ovat kyllä niin eeppisiä, että totuutta tuskin on edes toista puolta. Kun Rooster Byron avaa suunsa, vastuu siirtyy kuulijalle.
Yksi asia on kuitenkin selvä: Rooster Byronia ei kukaan määräile. Hän on parikymmentä vuotta aiemmin parkkeerannut asuntovaununsa omin lupinensa metsään, jossa pätevät hänen lakinsa. Sekalainen sakki nuoria, vanha professori (Joachim Wigelius) sekä pubin omistaja (Jouko Klemettilä) ovat tervetulleita. Byronilta löytyy aina tarjottavaa ja juttuseuraa, kukaan ei kysele, onko ikää riittävästi.
Koko näytelmä kietoutuu Rooster Byronin ympärille. Hän päivystää vuorokauden leirissään, jossa vierailee niin viranomaisia, vihollisia kuin Byronin pikkupoika äiteineenkin. Lähes kaikesta Byron selviää puhumalla kunnes on välttämättömän edessä.
Yli kolme tuntia puhetta
Jerusalem on puhenäytelmä, joka kestää yli kolme tuntia (yksi väliaika, yksi tauko). Jez Butterworthin teksti on herkullista ja nokkelaa, ja teoksen dramaturgi Ari-Pekka Lahti on suomentanut tekstin hyvin suomalaiseen suuhun sopivaksi. Koko ajan tapahtuu, joten pituudestaan huolimatta Jerusalem pitää loistavasti otteessaan.
Minä rakastan puhenäytelmiä! Olin tunnistavinani viitteitä yhteen jos toiseen teokseen, mutta Jez Butterworth kertoi YouTube-haastattelussa, että hän ei ole tietoisesti sijoittanut näytelmään mitään lainauksia tai viittauksia. Hän on niin englantilaisen kulttuurin marinoima, että alitajunta on saattanut syöttää samankaltaisuuksia. Hän kertoi myös, että Rooster Byronilla on elävä esikuva.
Jerusalemissa riittää tulkinnan mahdollisuuksia. Haluaako tilanteessa nähdä yhteiskunnan kahtiajakautumisen vähäosaisiin ”byronilaisiin” ja parempiosaisiin omakotiasukkaisiin? Kummassa maailmassa nuoret voivat paremmin, molemmissa he vetävät huumeita? Näytelmä antaa myös mahdollisuuden etsiä yhteneväisyyksiä Rooster Byronin ja Jeesuksen välillä, sillä Byronkin on oman tarinansa mukaan syntynyt neitsyestä. Hän myös ”antaa lasten tulla tykönsä” eli antaa leirissään kaikille ”opetuslapsilleen” hyväksyvän katseen. On jonkinlainen paikallinen riitti juopotella muutama vuosi ennen aikuisuutta Byronin leirissä.
Toki tekstissä on myös kyseenalaiset kohtansa. Jutut ovat monasti räävittömän sovinistisia, kun Rooster Byron kehuu seksiseikkailuillaan. Porttikielto pubiin poistuu kunhan hän vain nipistää pubin emäntää. Kuitenkin tulee tunne, että hänellä on vahva oikeudentunto nuorten suhteen, että hän oikeasti yrittää omalla tavallaan kasvattaa heitä ja toivoo esimerkiksi Australiaan lähtevälle Leelle (Alexander Wendelin) kaikkea hyvää. Toki tämän ajatuksen kanssa vahvassa ristiriidassa on se, että hän myy nuorille huumeita.
Santeri Kinnunen ON Rooster Byron
En tiedä, mitä Santeri Kinnuselle on tapahtunut, mutta on kuin jonkinlainen rauha olisi laskeutunut hänen näyttelemiseensä. Kiinnitin tähän huomiota jo Hiirenloukussa, mutta nyt Jerusalemin päähenkilönä hän oli niin sisällä Rooster Byronin roolissa kuin vain olla voi. Ei mitään turhia maneereja tai helppoa yleisön kosiskelua, vaan tarkkaa, herkkää ja hienovireistä tulkintaa. Kinnunen tekee rentusta rakastettavan, tai ainakin todella inhimillisen. Hän on uskottavasti ärsyttävä rääväsuu, arvaamaton alkoholisti, supliikkisovinisti ja huumediileri, mutta hänellä on usein lempeä katse ja oikeudenmukainen mieli.
Näytelmä loppuu Santeri Kinnusen monologiin, jonka aikana hänen läsnäolonsa välittyi vahvasti katsomon puolelle. Häntä olisi voinut kuunnella toki sisällön, mutta myös hänen tulkintansa vuoksi vaikka kuinka pitkään. Kun Santeri Kinnunen rummutti kultaista rumpua, luki loitsua, luetteli Byron-suvun esi-isiä sekä kutsui jättiläisiä ja henkiä omaan sotajoukkoonsa, tuntui, että niin voisi oikeasti tapahtua: teatterin taikamaailma oli avoinna. Bravo!
Alexander Wendelin tekee huippuroolityön
Jerusalem on Pasi Lampelan ohjauksessa hyvin tasapainoinen. Ohjaus oli tyylikästä ja kikkailematonta, todennäköisesti hyvin alkuperäisen, nykyajan klassikoksi nostetun version näköistä. Aloitus, siirtymät, lopetus olivat vaikuttavia.
Monella oli vaativa puherooli ja koko ensemble pysyi hyvin mukana. Nuorten joukosta haluan nostaa Alexander Wendelinin roolityön. Näin hänet syksyllä Lillanin Röda rummetissa hyvin erilaisessa roolissa ja siksikin oli upeaa nyt nähdä hänen tulkintansa herkästä ja eksyksissä olevasta nuorukaisesta, jonka siivet ehkä kantavat, ehkä eivät.
Muissa rooleissa olivat Rauno Ahonen, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Markus Järvenpää, Jouko Klemettilä, Merja Larivaara, Alvar Lisko, Betadi Mandunga, Mitra Matouf, Ursula Salo, Niilo Sämpi, Mikko Virtanen ja Joachim Wigelius.
Vahva suositus puheteatterin ja brittikulttuurin ystäville
Jerusalem on monitasoinen näytelmä, joka parhaiten puhuttelee puheteatterin ystäviä ja heitä, jotka ovat brittikulttuurin ystäviä. Näytelmästä voi poimia ”verbaalista ilotulitusta ja värikkäitä hahmoja” -tason tai analysoida koko näytelmän William Blaken runon yhteyksien kautta tai kaikkiea siltä väliltä. Vahva suositus!