Arvio: Jumala on kauneus
Teatteriarvio: Studio Pasilassa riehuu vimmainen tusina
Kun katselin Kristian Smedsin Jumala on kauneus -ohjauksen alkuhiljentymisen jälkeistä rynnistystä, mieleen tuli, että tätä fyysistä remellystä Jouko Turkka -vainaakin katselisi varmasti leveästi virnistäen, klassinen hymyhän ei varsinaisesti kuulunut hänen ilmerepertuaariinsa. Studio Pasilan esityksen startissa on vanhoista pihaleikeistä tuttua naruhyppelyä porukalla (eikä leikkiväline mikään naru ole vaan paksu köysi, jonka veivaaminen vaatii voimaa), on poikapainia paljain yläkropin, on rajusti läiskyvää maalaustyötä märillä lakanoilla, on mekastusta ja pitelemätöntä säntäilyä. Kaikkea hengästyttävää.
Teatterikorkeakoululaisten 12-päinen energinen joukko tuntuu ottavan alkulämmötkin näyttämöllä, eikä meno hyydy missään vaiheessa, sillä kaksi ja puolituntisen esityksen lopun härkäjuoksussa jalka nousee vielä mallikkaasti.
Tuo härkäkohtaus taas sulkee mieleeni asettuneen Smeds-Turkka-ympyrän: Hiidenkivi, Viertolan härät… miltähän näyttäisi Seitsemän veljestä Smedsin ohjaamana?
Kaukana hätäaputyön näköisestä
Taiteellisesti, sosiaalisesti ja poliittisestikin 1920-30-luvun Suomessa vähintään ”haastavan” taidemaalari Vilho Lammen elämän ja taiteen ympärille keriytyvä näytelmä Jumala on kauneus perustuu väljästi Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin (1959). Rintalan teos oikeastaan nosti Vilho Lammen (1898-1936) valtakunnallisesti tunnetuksi, kohotti jopa myytiksi. Tämän taidettakin alettiinkatsoa uusin silmin – arvostavasti. Ekspressionismi kun ei ollut ollut erityisen kovassa huudossa ”Suomen taiteen kultakauden” jälkeisinä vuosina. Lammen poliittinen suunta, IKL, koki päivastaisen arvostuskehityksen akselilla 1930-50-luku.
Kristian Smeds nosti Lammen uudelleen parrasvaloihin ohjattuaan vuonna 2000 Rintalan romaanin pohjalta Teatteri Takomoon näyttämösovituksen, joka oli yksi hänen lopullisia läpimurtotöitään. Smeds teki siitä vielä uuden version Kansallisteatterin suurelle näyttämölle vuonna 2008.
Jumala on kauneus by Smeds saa kolmannen tulemisensa tavallaan hätäpaikkauksena. Helsingin kaupunginteatterin ja Tadeyliopiston teatterikorkeakoulun kolmivuotisessa projektissa kolmannen vuosikurssin näyttelijäopiskelijat valmistavat yhdessä ammattiohjaajan luotsaamana ja kaupunginteatterin teknis-tuotannollisella tuella esityksen HKT:n kevätohjelmistoon. Ensimmäisenä valmistui Akse Petterssonin ohjauksessa Boccaccio-klassikko Decamerone, joka jäi viime kevään koronasulussa kuitenkin käytännössä yleisölle esittämättä.
Kun Leea Klemola joutui tänä keväänä liiallisen työkuorman väsyttämänä vetäytymään viime tingassa uuden oman tekstinsä ohjausvastuusta, löydettiin paikkaaja huipputasolta. Kristian Smeds valikoi työstettäväksi vanhan tutun, mikä varmasti oli viisasta äkkihälytksen huomioon ottaen.
Mitään hätäaputyön luonnetta Studio Pasilan vedossa ei ole. Smeds on saanut näytteliopiskelijat pistämään kaikki likoon. Energinen on sittenkin ehkä liian pliisu sana luonnehtimaan tätä hurjastelua. Vimmainen, räjähtävä ovat lähempänä kuvaamaan lavan tapahtumia.
Tilaa siihen on. Studio Pasilan yllättävän avara lava on bändikoroketta lukuunottamatta käytännössä tyhjä. Välillä se tosin täyttyy Lammen vimmaisuuden eli kauneuden etsinnän seuraamuksista. Taitelija mestaa pesäpallomailalalla parikymmentä kaalinpäätä, pirstaloi pc-pöytäkoneen kokoisen jääkuution, hakkaa vesurilla parimetrisiä hirsiä lastuksi.
Vilho Lammelle kauneus todella oli jumaluutta. Sen tavoittelussa oli otettava äärimmäiset keinot. Eli kuten hän itse toteaa näyttämöllä: ”Se taiteessa on hullua, että periksi ei anneta. Ytimeen yritetään, vaikka oksennus lentäisi suusta – ja perseestä.”
Lapsimalleilleen hän sanoo, näiden nuristessa pienten pintavikojensa näkyvän maalauksessa, että ”kauneuden maassa ruvetkin ovat kauniita”.
Kun Lampi pääsee Pariisin-matkallaan näkemään Louvren hollantilaisen taiteen osaston aarteet, ei sillä haltioitumisella ole äärtä. Pasilan näyttämöllä tästä episodista nähtävän kohtauksen Stendhalin syndrooma (voimakkaasta taide-elämyksestä aiheutuva fyysinen oireilu) on milteinpä kuolinkouristusten luokkaa.
Niitä varsinaisia kuolinkouristuksia on esityksessä luvassa myöhemmin, vieläpä massamitassa ja epäkorrektisti koomistettuna, joten katsoja joutuu pähkäilemään, kehtaako siinä kohtaa nauraa. Valtaosa ensi-illassa kehtasi.
Koskissa ja suvannoissa
Smedsin ohjauksen suuri, aivan olennainen ero turkkalaiseen fyysismiin on siinä, että päällekäyvän ahdistuksen sijaan tämä hurja tusina panee ranttaliksi vapautuneena ja ilolla. Jos hetkin näyttääkin siltä, että nuoret miehet ja naiset rääkkäävät itseään äärirajoilla, he tuntuvat tekevän sitä kuin villit lapset, omasta tahdostaan.
Iso ryhmä toimii kollektiivina, paikoin kurinalaisesti, toisinaan kurittomasti. Esityksen koreografi Antti Lahden kädenjälki pääsee monesti näkyviin, vaikka paljon mennään ihan omin askelkuvioin.
Koko esittäjäjoukko on yhdessä vilholampia. He kaikki ovat myös liminkalaisia altakulmainkatsojia tai oululaisia tervaporvareita tai helsinkiläisiä taidepoliiseja tai viisastelevia kriitikoita. Sitä elämänpiiriä, joka Lampea sekä henkisesti ruokki että ahdisti itsetuhoon asti.
Smeds osoittaa myös hallitsevansa intervallit, sillä esitys ei ole yhtä päättymätöntä tuuttausta. Suvantohetkissä saavat huokaista niin esittäjät kuin heidän yleisönsä, ja se tulee tarpeeseen kaikille. Välillä bändikin – näistä samoista näyttelijäopiskelijoista koostuva, tietysti – soittelee hitaampaa musaa. Useimmiten räimitään kyllä menemään boomerkielellä ilmaisten ”jytäpohjalta”.
Elinaikanaan arvostuksetta jääneen taiteilijan elämäkertadraamaa Studio Pasilaan katsomaan menevät luultavasti pettyvät, mutta kuka sellaista Smedsiltä odottaisikaan. Jumala on kauneus ei ehkä tarjoa sellaisia yllätyksiä tai mielen myllertävää visionäärisyyttä kuin esimerksi hänen Kansallisteatteriin tekemänsä Tuntematon sotilas, Mr Vertigo tai Tabu, mutta ei sellaista osaa nyt kaivatakaan. Tekemisen, näyttämöllä olemisen riemu, taiteilijan hurmion ja aggressionkin välittäminen – se on tässä Jumala on kauneus -toteutuksessa pääosassa. Se vimma.