Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Jumala on kauneus

Pirjo Puukko – Sanasateen tekijä – 25.4.2022

Smedsin ja Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Jumala on kauneus -näytelmä hehkuu aistivoimaisena ja uhmakkaana

Paavo Rintala lisäsi teoksensa Jumala on kauneus (1959) alkuun kommentin: “Niille, jotka seuraavasta tuntevat mielessäni olleen henkilön, huomautan, että tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu. Tämä on romaani kauneuden kokemisesta.” Rintalan teoksen kauneuden kokijan esikuvana oli Limingan lakeuksia ja sen ihmisiä sekä vahvoja omakuvia maalannut taidemaalari Vilho Lampi (1898–1936), joka lyhyen uransa aikana kokeili monia eri maalaustyylejä.

 

Kristian Smedsin samanniminen näyttämöversio sai ensi-iltansa jo vuonna 2000 Teatteri Takomossa, ja sittemmin vuonna 2008 Suomen Kansallisteatterissa, jonka version itsekin näin. Silloin näyttämöllä oli viisi Vilhoa, jotka toimivat pääosin yksin. Nyt, Helsingin Kaupunginteatterin versio, on vallan toista maata. Siinä taiteilijan yksinäinen työskentely rytmittyy vahvojen joukkokohtausten kanssa. Näyttämön ja katsomon välistä seinää myös rikotaan ja katsoja kutsutaan likemmäksi esitystä.

Taiteilijan roolissa vaihtelevat Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijat, joiden kanssa Kristian Smeds on tehnyt työtä kolme vuotta. Tapahtumia säestää orkesteri, jonka soittimiin samaiset opiskelijat tarttuvat. Musiikki ei ole taustaa vaan kiinteä osa mielenmaisemaa. Uudet kohtaukset liukuvat edellisen jälkeensä jättämille rippeille, joista näyttelijät alkavat rakentaa uutta kuvaa. Nähdään ratapölkyn hakkaamista, pyykinpesua, lavatansseja, jääkuution lohkomista ja kaalinpäiden pilkkomista. Kaiken materiaalin työstämiseen ja joukkojen liikutteluun tarvitaan vahvaa fyysistä ponnistelua, ja esitys tarjoaakin lähes akrobaattista taituruutta.

Näytelmän taiteilija esittäytyy Vilhoksi, mutta tulkitsen kuitenkin kaikki Vilhot ylipäätään taiteilijaksi, jonka luomisprosessiin kuuluu etsiä ja löytää erilaisia maailmoja jumalisen kauneuden kaipuussaan. Taiteilija vangitsee tulkintansa kankaalle, jossa se alkaa elää omaa elämäänsä omalakisena ja arvaamattomana. Matka noihin maailmoihin jättää maalarin kuitenkin ulkopuoliseksi, oudoksi. Hän katselee esimerkiksi luonnon täydellisyyttä talvipakkasessa ja toteaa, että luonnossa kaikki on kohdallaan, ”vain ihminen särähtää siinä, on maisemassa liikaa”. Pariisin matkallaan taiteilija lumoutuu Vermeerin teoksen äärellä niin, että ”suomalainen sielu tilttaa”. Ja tuo kohtaus viedään hillittömän hauskaan loppuunsa, jossa näyttelijät kierivät naurun kourissa.

Antti Lahden koreografia tuo mainiosti esiin yksilöiden erilaisen tavan reagoida, ja toisaalla joukkovoiman ryntäävän mahdin. Välillä tunnelma on harras ja liike lempeää, joukko hajaantuu ympäri tilaa, hymisee, repäistäkseen jo kohta uuden maailman esiin kehojen kipeästi vääntyillessä. Lopputulos on äärimmäisen intensiivinen, ehdottomasti mukaansa tempaava. Nuori näyttelijäkaarti on upeasti tekstin sisällä, ja taitoa on näyttämöllä julmettu määrä.