Saavutettavuustyökalut

Pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmän päätöksellä kaikki esitystoimintamme on peruttu ma 23.11.2020 – pe 18.12.2020. Olemme yhteydessä lipun varanneisiin ja ostaneisiin asiakkaisiin, joten odotathan kärsivällisesti ohjeistustamme, kiitos! Lipunmyynti palvelee puhelimitse ma-pe 9-17.30. Lippumyymälämme Ensi linjalla on suljettu toistaiseksi.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kaksivärinen fuuga

Esa Torniainen – Erinomaisuutta-blogi – 30.10.2020

Lempeän lämmin Kaksivärinen fuuga

Ostin viime jouluna lipun Kaksiväriseen fuugaan, Carl Knifin uuteen teokseen Helsinki Dance Companyn kanssa. Esityspäivä oli 1.4.2020 – osuvasti aprillipäivä – joka ei tietenkään toteutunut, kun maailma ehti välillä muuttua. Mutta nyt vihdoin Studio Pasilassa teos oli koettavana.

Knif nimeää teoksen inspiraation lähteeksi Šostakovitšin 24 preludia ja fuugaa (op. 87, 1950-1951), joista mukaan on valittu otos yhdessä äänisuunnittelija Janne Hastin kanssa. Knif kertoo myös palanneensa liikkeeseen sekä tanssiin ja musiikin yhteyteen viime vuosien kerronnallisemmasta työskentelystä.

Liikkeessä onkin paljon tuttua ja monipuolista rikkaan detaljoitua Knifiä, kuten sulavaa ulottuvuutta, paljon puhuvia käsiä, hätkähdyttäviä pysähdyksiä, androidimaista nykivyyttä, intensiivisiä ja ilmeikkäitä katseita. Mukana on kaikkien seitsemän tanssijan ryhmäkohtauksia ja pari solistisempaa osuutta, mutta pääosan muodostavat erilaiset duetot ja pienten ryhmien episodit, joissa on vahva yhteys ja yhteisyys.

Yksi hienoimmista on Eero Vesterisen ja Pekka Louhion duetto pöydällä: runsas ja tiivis yhteys, hauskasti fyysistä kontaktia myös jaloilla. Herkkään tuntuun sekoittuu lievää vaaran tuntua: ettei vaan kukaan putoa pöydän reunalta… Heidi Naakan, Jonna Aaltosen ja Jyrki Kasperin toiminta toisistaan kiinni pitäen synnyttää puolestaan mielenkiintoista yhteisliikettä. Alkupuolella Anna Stenbergin liikettä manipuloidaan töksötellen häntä metalliputkilla, kunnes lopuksi tanssija, metalliputki ja puunkarahka sulautuu kyborgisesti yhteen. Mikko Paloniemi tuottaa fyysiseen sooloonsa myös ääntä koputtelemalla kulissia, päätään ja polveaan Jonna Aaltosen varjostaessa takin kanssa huolestuneen oloisena.

Varjostamista, seuraamista, jäljittelyä – sosiaalista peilaamista olikin paljon: Alussa yksi liikkuu mikkiständin kanssa ja muut seuraavat sen liikkeitä tai ovat jotenkin sen ohjaamina. Myöhemmin muu porukka seuraa yhtä tanssijaa kookkaiden takkien kanssa kuin yrittäen pyydystää, mutta kuitenkin jotenkin hyväntahtoisen oloisesti, suojellen eikä saalistaen?

Takkien lisäksi puvustuksen (Karoliina Koiso-Kanttila) osuus ei nouse suuresti etualalle vaan jättää tilaa Knifin liikkeelle – poikkeuksena pari mustaa haamuhahmoa, jotka välillä lipuvat pitkin näyttämöä. Samoin lavastus ja valot (William Iles) ovat varsin toiminnallisia: lavalla on oikeastaan vain pari pöytää, välillä pystyssä. Satunnaiselta vaikuttavaa tarpeistoa käytetään satunnaisen oloisin tavoin, kevyttä hilpeyttäkin herättäen.

Ei-narratiivisuudesta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – katsojan on helppo projisoida esitykseen haluamiaan teemoja ja tarinoita. Teoksesta jäi jotenkin lämmin ja seestynyt olo. Kun yritän tunnustella, mistä moinen aiheutui, luulen, että paljolti syynä oli hahmojen välinen yhteys, teokseen sisäänkirjoitettu lähes viattoman lempeä ihmiskuva. Sellaisesta ei ole tässä ajassa ylitarjontaa.