Arvio: Kaksivärinen fuuga
Kaksivärinen fuuga on hellävarainen painajainen
Carl Knif osoittaa uudessa teoksessaan syvää ymmärrystä liikkeen ja tunnelman vivahteista. Kaksiväristä fuugaa katsoessa koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta kun jotain tapahtuu, sen hyväksyy ainoana vaihtoehtona.
Valkoista, harmaata, vähän mustaa. Keskellä pöytä, jonka päällä mikrofoniteline. Hillityn tyylikäs näyttämö on alusta asti etäisen uhkaava, kuin minimalistinen design-kauppa, jossa hourailee keskellä yötä tietämättä tarkalleen miksi.
Kun yleisöä vielä valuu Studio Pasilan katsomoon, kaksi harmaisiin pukeutunutta tanssijaa aloittaa vuorovaikutteisen ”liikepeilaamisen”. Yksi johtaa hidasta liikettä pöydällä mikrofonitelineeseen kietoutuneena, toinen seuraa. He hakevat jotakin yhteistä – jotakin yhteyttä.
Ylväänä seisovan mikrofonitelineen rooli muuttuu, kun teos varsinaisesti alkaa ja Dmitri Šostakovitšin pianomusiikki hyökyy tilaan. Teline katoaa staattiselta paikaltaan pöydältä ja menettää hallitsevan asemansa. Se muuttuu välineeksi, välikappaleeksi, liimaksi tanssijoiden välille. Telineen tilalle pöydälle tuodaan suuri oksa, sekin tanssijoiden väliseen dynamiikkaan vaikuttava esine.
Seuraavan tunnin aikana erilaisia tavaroita kuljetetaan määrätietoisesti näyttämölle ja siltä pois. Tanssijat toteuttavat tätä logistiikkaa asiaankuuluvalla vakavuudella, kuin kaikelle olisi syy, joka ei vain aukene näyttämömaailman ulkopuolelle. Koreografi Carl Knif on aiemminkin ilahduttanut teostensa pitkälle viedyllä, hienovaraista deadpan-huumoria hyödyntävällä otteellaan. Tämänkaltainen hiljainen komiikka syntyy siitä, että kaikki, koko ajan, ovat hyvin tosissaan.
Nyt Knif ottaa vielä pari askelta pidemmälle. Koronakevään peruuntuneesta ensi-illasta saakka vahvemmaksi kypsynyt Kaksivärinen fuuga ei ole lainkaan hauska, ja siksi se on todella hauska tavalla, joka jää kytemään teoksen päätyttyä. Teos on omalakisessa outoudessaan hyvin varma itsestään ja etenemisestään.
Ja kannattaa ollakin: Carl Knif Companyn ja Helsinki Dance Companyn yhteistuotanto on sisäisesti virheetön ja täysin hallittu niin tunnelmansa, liikekielensä kuin rakenteensa puolesta. Arvoituksellinen mutta omassa maailmassaan looginen Kaksivärinen fuuga on harvinainen yhdistelmä äärimmäistä viileyttä ja totaalista villeyttä. Se yllättää katsojan jatkuvasti, mutta kun se on ohi, mikään ei olisi voinut olla toisin.
***
Kaksivärinen fuuga etenee toisiinsa limittyvien kohtausten avulla. Se kulkee reaktioiden, peilauksen ja matkimisen keinoin. Alun asentokokeilut jalostuvat teoksen edetessä vaativammiksi liikesarjoiksi, joissa tanssijat asettuvat vuoroin joko seuraajan tai seurattavan rooliin. Usein johtajana, tai ainakin muiden kiinnostuksen herättäjänä, toimii se, jolla on mukanaan jokin näyttämölle kannetuista esineistä, vaikkapa oksa, putki tai takki.
Knifin kehittämässä kokonaisvaltaisessa liikekielessä voi nähdä vaikutteita ainakin taijista ja hetkittäin myös baletista, siis lajeista, jotka aivan erityisesti perustuvat kehon ja mielen hallintaan. Taijista tuttu pyöreys ja pehmeys yhdistyy napakoihin, kulmikkaisiin ja toisteisiin liikesarjoihin. Pitkiksi ojennettujen raajojen linjat rikotaan, ja pääosin matalana pysyvä liike on toisteista, mutta vie koko ajan eteenpäin.
Kaksivärisessä fuugassa kaikkein suurimman vaikutuksen tekeekin juuri liikekieli, joka tuntuu ikiaikaiselta ja tarkalta. Aivan kuin sillä olisi satoja tai tuhansia vuosia vanhat säännöt ja oma tahtonsa. Loistavasti yhteen pelaavat tanssijat – Jonna Aaltonen, Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Anna Stenberg ja Eero Vesterinen – ovat omaksuneet liikkeen nyanssit perinpohjaisesti ja elävät näyttämön outoa maailmaa kuin mitään muuta ei olisi. Kaksivärinen fuuga on kuitenkin ennen kaikkea kokonaisuus, joka on hioutunut juuri oikeaan muotoonsa sekä pinnalta että syvemmältä. Kaikki teoksen osa-alueet toimivat, ja ne toimivat nimenomaan yhdessä.
Carl Knif on käyttänyt koreografian lähtökohtana Dmitri Šostakovitšin fuugoja ja preludeja. Uransa aikana runsaasti tanssi- ja elokuvamusiikkiakin tehnyt Šostakovitš sävelsi 24 yleensä ”ei-tanssittaviksi” ajateltua fuugaa ja preludia vuosina 1951–52. Jotakin Knifin työskentelytavasta ja visiosta kertoo se, että hän on tarttunut juuri niihin.
Fuuga on useasta itsenäisestä äänestä koostuva, yleensä yhteen teemaan perustuva sävellysmuoto; preludi taas on alkusoitto, johdanto. Nämä Šostakovitšin sävellykset kuulostavat monin paikoin vyörytykseltä, mutta samalla juuri siltä, miltä Knifin teos kokonaisuudessaan tuntuu, vahvalta ja vääjäämättömältä.
Janne Hastin onnistuneen äänisuunnittelun avulla vyöryä rikotaan vaihtelevin äänimaisemin. Musiikin remix-osuudet sekä teokseen kuuluvat hiljaisuudet ja huminat tarjoavat hengähdystaukoja. Teoksessa on useita eri vaiheita ja tunnelmia, mutta vaara on läsnä silloinkin, kun musiikki ei siihen varsinaisesti viittaa. Kuka soittaa ja ketä? Hetkittäin vaikutelma on se, että tavaroilla, kehoilla tai liikkeillä tuotetaan musiikkia, tai että musiikki tapahtuu näkymättömissä tiloissa näiden välillä.
***
Vaikka teksti- tai aihelähtöisyyden hylänneessä Kaksivärisessä fuugassa ei ole varsinaista juonta, sitä katsoessa haluaa jatkuvasti tietää lisää. Kuin jokin mysteeri olisi juuri ratkeamassa, mutta mysteerin osapuolet ovat yhä itsessäänkin mysteeri. Paikoin teos vaikuttaa jonkinlaiselta merkityshärnäämiseltä, näyttämölle tuotu esinekavalkadi hykerryttävältä symbolien parodialta. Tanssijoille tavarat ovat kuitenkin joka hetkessä totta, ne riittävät itsenään. Peileillä, kehyksillä ja takeilla paljastetaan, rajataan ja suojataan.
Osa esineistä vaihtaa teoksen aikana ulkonäköään, muuttuu toiseksi. Kun loppupuolella tavaroita vedetään kahdesta pöydästä kootulla ”hissillä” taivaaseen, ne edustavat samaa esinettä kuin hetki sitten, mutta ovat kuitenkin hiukan erilaisia kuin aiemmin. Esimerkiksi hissiin tuotavat peruukki ja muovipussi taitavat olla eri versiot samaa funktiota edustavista edeltäjistään. Jostain yritetään kovasti päästä hissin avulla eroon, mutta tehtävässä osutaan hiukan väärään.
Kaksivärinen fuuga leikkii onnistuneesti myös esitystaiteen konventioilla kuten katsomon ja näyttämön välisellä rajalla sekä taputuksen käytännöillä. On suorastaan uskomatonta, että näiden kuluneiden aiheiden dekonstruktioon löytyy vielä yksi uusi kulma. Juuri tässä teoksessa liminaalitilojen ja rajavyöhykkeiden hyödyntäminen toimii, sillä teos vuotaa muutenkin reunojensa ja rajojensa yli. Tästä osoituksena on Louhion ja Vesterisen pöydällä tanssittu duetto, joka uhkaa jatkuvasti pudota näyttämön sisällä olevalta mininäyttämöltä varsinaiselle näyttämölle – joka sekin on vain yksi monista näyttämöistä ”todellisen” näyttämön, ulkomaailman, sisällä.
Kaksivärisessä fuugassa asiat ovat juuri tällä tavalla tunnistettavia mutta vieraita. Siksi teoksen katsominen tuntuu vieraan ihmisen painajaisen seuraamiselta. Ja juuri toisen painajaista on nautinnollista katsoa. Yhtään ei voi tietää, mistä kaikki kumpuaa, mutta pelottaviin tapahtumiin on sopiva etäisyys, ja siksi niitä voi havainnoida iloiten.
Kaikki tekniset ja taiteelliset elementit valaistuksesta puvustukseen liikkuvat jollain tavalla päivän ja yön, arjen ja kauhistuttavan juhlan välimaastossa. Fuugan perusoppien mukaan nämä elementit kulkevat erillään, mutta lomittuvat toisiinsa, ovat yhteydessä. Hetkittäin esiin putkahtavat, mustiin pukeutuneet ja elokuvallisella tavalla pelottavat hattupäiset unihahmot kuuluvat siten juuri tähän samaan teokseen arkisten talvitakkien kanssa.
Niin, ne talvitakit. Päivä, arki, suoja – suoja yöltä, painajaisilta, itseltä. Kun Eero Vesterinen jää lopuksi makaamaan takkikasan alle ja valaistus muuttuu päivänvalomaisen kellertäväksi, mietin, onko minun aivan pakko vetää oma takkini päälle ja poistua. Haluaisin jäädä vieraan hourailijan tutuksi käyneeseen uneen, jonka etenemistä en pysty ennakoimaan, mutta jonka toimintalogiikka tuntuu silti arkitodellisuutta uskottavammalta.