Arvio: Kaksivärinen fuuga
Kaksivärinen fuuga on Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa Studio Pasilassa 12.10.2020. Näin Kaksivärisen fuugan maanantaina 26.10. Teoksen piti saada ensi-iltansa jo viime keväänä, mutta pandemian vuoksi ensi-ilta siirrettiin lokakuulle. Olin jo keväällä haaveillut teoksen näkemisestä, joten olin iloinen kun sain Helsingin Kaupunginteatterilta lipun esitykseen.
Kaksivärinen fuuga
Kaksivärinen fuuga on kahden suomalaisen nykytanssiryhmän, Carl Knif Companyn ja Helsingin Kaupunginteatterissa työskentelevän Helsinki Dance Companyn yhteistuotanto. Näyttämöllä nähdään tanssijoita on molemmista ryhmistä. Käsiohjelmassa koreografi Carl Knif avaa teoksen lähtökohtia: Hän halusi tehdä liikkeeseen ja musiikkiin pohjaavan esityksen työskenneltyään pitkään tarinalähtöisesti. Tarinattomuus vapauttaakin katsojan tutkimaan liikkeen herättämiä mielikuvia ja assosiaatioita ilman tarvetta rakentaa yhtä koherenttia tulkintaa.
Minussa Kaksivärinen fuuga herätti ajatuksia etenkin liikkeen suhteesta tilaan ja yksilön suhteesta esineeseen. Toisinaan tilana toimi Studio Pasilan näyttämö, mutta tilaa rikottiin myös katsomon puolelle. Toisinaan tilaa taas rajoitettiin tanssijoiden tanssiessa erilaisten korokkeiden päällä. Teoksessa käytettiin paljon tarpeistoa ja monet esineistä tanssivat kulloisenkin solistin kanssa toisen tanssijan nukettamina. Esityksessä kytettiin myös paljon vertauskuvallisesti teollista ja orgaanista materiaa, mikä herätti pohtimaan ihmisen suhdetta luontoon ja toisaalta rakennettuun ympäristöön. Omat assosiaationi veivät myös syvemmälle omiin henkilökohtaisin pohdintoihini ja huomasin peilaavani omaa tilannettani näyttämön tapahtumiin kuin keskustellen ajatuksissani liikkeen kanssa.
Liikkeen voima
Tanssiesitysten katsomisessa on aivan oma viehätyksensä. Kun esitys perustuu liikkeeseen, voidaan päästää irti kielestä ja teos puhuu kullekin katsojalle henkilökohtaisella tasolla olipa kyseessä sitten tarinallinen tai tarinasta vapautettu esitys. Olen joskus lukenut artikkelin siitä, miten esityksen katsominen saa aikaan reoktion katsojan peilisoluissa. Reaktion voimakkuus liittyy katsojan omiin kokemuksiin ja asiantuntemukseen. Esimerkiksi muusikoilla oman instrumentin konserttia seuratessa aivoissa aktivoituu samoja alueita kuin heidän itse soittaessaan ja samoin käy tanssijoille tanssia seuratessa. Kuitenkin tämä tapahtuu eri mittakaavassa kaikille meille katsojille omasta ammatillisesta taustasta riippumatta.
Liike on siitä erityinen ilmaisutapa, että me kaikki osaamme tulkita sitä omalla yksilöllisellä tavallamme. Tietenkään yhtä absoluuttista totuutta ei ole, eikä tällaisessa yhteydessä tarvitsekaan olla. Liike on monitulkintainen ilmaisumuoto ja nykyisessä sanoihin, puheeseen ja kirjoitukseen, perustuvassa kulttuurissamme vähemmän käytetty ja tapa kommunikoida. Itse koen tanssiesitysten katsomisen hyvin vahvasti kehossani ja tunnetasolla. Kokemuksen sanoittaminen voi usein olla haastavaa, jos haluan välttää liikkeen kuvailua. Kaksivärinen fuuga sai minut uppoutumaan assosiaatioiden tulvaan ja antautumaan tunniksi maailmalle, jossa ei tarvitse olla selkeitä syyseuraussuhteita tai kertomusta. Maailmaan, jossa tulkinta jää katsojan henkilökohtaiseksi kokemukseksi.
Alkuperäinen arvio luettavissa täältä