Arvio: Kinky Boots
Kinky Boots säihkyy Helsingin Kaupunginteatterissa
Pitkän peruskorjauksen piinasta viime syksynä vapautuneen Helsingin Kaupunginteatterin tuoreen koneiston sisäänajovuosi on lusittu, ja nyt päästellään höyryjä oikein kunnolla, kun suurelle näyttämölle nousee uusi kohumusikaali Kinky Boots.
Harvey Fiersteinin kirjoittama ja Cyndi Lauperin säveltämä Kinky Boots kuuluu vuosikymmenen kansainvälisiin musikaalitapauksiin. Viisi vuotta sitten Broadwaylle valmistuneen hitin ovat nyt Kaupunginteatterille sujuvaksi suomeksi kääntäneet Kari Arffman ja Hanna Kaila, ja sen ohjaa Englannista ohjaajanoppinsa hakenut nouseva kyky Samuel Harjanne.
Kinky Boots kertoo konkurssikypsän kenkätehtaan perineestä Charliesta ja Lola-nimisenä drag-artistina esiintyvästä Simonista, jotka sattuma heittää sananmukaisesti törmäyskurssille. Alun täräyksestä toivuttuaan Charlien päähän putkahtaa idea perheyrityksen pelastamiseksi, ja hän saa houkuteltua Lolan mukaansa.
Kaiken glitterin ja dragin alta Kinky Boots nostaa esiin ajassa kuplivia teemoja, kuten mahdollisuuden avartaa sukupuolirooleja, ja pohtii myös sitä, mitä lännelle tapahtuu kun työ ja tuotanto katoaa globalisaation myötä kaukomaille.
Lisäksi Kinky Boots puhuu – ei sentään saarnaa – muiden ja itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin kukin nyt sattuu olemaan. Lolan repliikki paketoi asian kevyen napakasti: ”Ole oma itsesi – muut roolit on jo viety!”
HKT:n esitys käynnistyy korkein odotuksin lähtöasetelman, henkilöiden ja tehtaan esittelystä, ja kun vanhat ystävykset Charlie (Petrus Kähkönen) ja Harry (Heikki Ranta) ovat pubikohtauksessa saaneet vetäistyä komean duettonsa siirrytään kaikkien odottamaan ytimeen eli drag-klubien salattuun, syntiseen säihkeeseen.
Ensi-iltakatsomo on revetä liitoksistaan, kun HKT:n huiman teatterikoneiston iso hana aukeaa, ja uskomaton drag-kuningattarien lauma valtaa suuren näyttämön potkivan diskofunkin tahdissa. Tyrmäävän näköistä ja mehevän kuuloista, ja kiellon päälle HKT:n näyttelijäensemble vielä tykittää kulisseista stemmat illan ehdottomalle ”kuningattarelle”, Lolalle.
Lolan rooliin on maailmalla kiinnitetty tummapintaisia esiintyjiä, mutta on suomalaiskatsojan onni, että täkäläisessä versiossa on metsästetty pigmentin sijaan parhautta. Uusi musikaalilupaus Lauri Mikkola (Lola/Simon) on täyttä talenttia päästä varpaisiin, ja ohjaaja Harjanteelta rohkea, mutta oikea valinta yhteen tämän hetken vaativimmista musikaalirooleista. Ja älkää huoliko, Mikkolan äänessä ja tulkinnassa riittää sielua ja soulia – olipa tyylilajina diskofunk, perinteinen pop-voimaballadi tai vaikkapa Whitney Houston -henkinen r&b-diivailu.
Muualla maailmassa Charlien rooliin on tupattu telkkarin idolikisoista löydettyjä freesejä laulajalöytöjä, mikä ratkaisu ei ole osoittautunut aina onnistuneeksi. Kansainvälisessä vertailussa Petrus Kähkönen päihittääkin mennen tullen Broadwayn ja West Endin Charliet. HKT:n Kähkönenhän on paitsi lyömätön laulaja, myös täysverinen näyttelijä, joka on sisäistänyt tärkeimmän: musikaalissa tarinankerronnan tulee jatkua saumattomasti puheesta lauluun ja takaisin. Pianobluesin ja gospelin sävyissä rullaava ”Sielukas mies” kirvoittaakin illan komeimpana soolovetona Kähköselle yleisöltä spontaanit väliaplodit.
Ja vaikka se kaikki saumaton ryhmätyö niin näyttämöllä kuin kulisseissa on tämänkin HKT-musikaalin suurinta herkkua, on Kinky Bootsin teksti ja partituuri väistämättä pedattu kahdelle, tai kenties sittenkin kolmelle pääroolille.
Kähkösen ja Mikkolan vahvan parivaljakon rinnalle nimittäin nousee aika lailla puskista Anna Victoria Eriksson (Charlieen ihastuva Lauren), joka on kyllä jo tehnyt monta näkyvää musikaaliroolia eri puolilla maata, mutta esittelee itsestään nyt ihan uuden puolen räiskyvänä komediennena.
Kinky Bootsin musiikki on upotettu tyylillisesti melko kapeaan sapluunaan. Tarjolla on täysin rytmimusiikillisista aineksista kokattu keitos, jossa helisevä indie-rokki ja vanhan koulun disko porisevat samassa kattilassa. Musikaalin finaali on kuin nyysitty Madonnan varhaistuotannosta tai Stock-Aitken-Watermanin hittihyllystä, sieltä Kylie Minoguen läpimurron ajoilta.
Esityksen 11-henkistä bändiä – ja tietysti koko näyttämöensembleä – johtaa orkesterimontusta pianon takaa Eeva Kontu, joka pääsi näyttämään teatterikapellimestarin kyntensä rock-henkisissä vedoissa Peacockin näyttämöllä Vampyyrien tanssi -musikaalissa pari vuotta sitten.
Kontulla on nytkin, HKT:n oman teatterirakennuksen remontoidussa isossa montussa, näpeissään joukko maan valiosoittajia. Jouset ja puupuhaltimet tuovat kuusihenkisen rytmiryhmän (rummut, basso, kaksi kitaraa ja kaksi kiipparikioskia) synavetoiseen sähkösoundiin herkempiäkin sävyjä. Myös jämäkkä brassi nousee sovituksissa välillä hienosti framille.
Erityisesti lyömä- ja kiippariosastoa rikastetaan taustaraidoilla, jotka on tuotettu HKT:ssa omin voimin. Perinteinen rumpali & perkussionisti -asetelma on vaihtunut yhteen normirummustoa ja Rolandin V-settiä soittavaan elävään rumpaliin, ja kaikki perkussiot on ohjelmoitu ja/tai soitettu etukäteen, esitys kun rullaa klikin perässä joka tapauksessa.
Kinky Boots on selkeä rock/popmusikaali, jossa bändi tuuttaa välillä aika reippaasti, ja soiton voima välittyy Meyerin uuden PA:n kautta katsomoon asti. Äänisuunnittelija Kai Poutanen levittää bändisoundia välillä irti etulinjasta, ja katsomossa hämmästellään kun nakuttava synaluuppi alkaa kieppua tilassa ympäri ämpäri.
Kinky Boots ei ole ainoastaan taiteellisesti ja teknisesti täsmällisen laulun ja soiton, draaman ja komedian riemujuhlaa, vaan muukin olennainen – William Ilesin suunnittelemista valoista Gunilla Olsson-Karlssonin koreografioihin ja Peter Ahlqvistin lavastukseen – on hiottu, treenattu ja pykätty niin kovaan iskuun, että melkein kipeää tekee.
Kaupunginteatterissa esikoisohjauksensa tehnyt Samuel Harjanne näyttää tuoneen maailmalta tuliaisinaan HKT:n kyvykkäälle ensemblelle ja huipputekniikalle sen viimeisen elementin joka puuttui – jonkin taianomaisen kosketuksen, jonka voimasta suomalainen musikaaliosaaminen nousee nyt laakista kansainväliseen kärkeen.
HKT:n Kinky Boots on tekninen ja taiteellinen täysosuma, eikä peesaile pätkääkään Broadwayn kantaesitystä, vaan asetelma meni kerrasta nurin perin. Suomalainen Kinky Boots ei ole ainoastaan maailmalla nähtyjä versioita energisempi, menevämpi, kekseliäämpi, tiukempi ja taitavampi vaan myös näkemyksellisempi ja hauskempi, aidompi, koskettavampi ja uskottavampi.
Se onkin Helsinki, joka näyttää nyt New Yorkille ja Lontoolle, miten nämä hommat kannattaa hoitaa!