Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kirsikkatarha

Siskotuulikki Toijonen – Eläkeläinen – 3/2019

Väkevä tulkinta Kirsikkatarhasta ajan murroksessa

Tšehovin viimeiseksi jääneessä näytelmässä tunnelmat eivät tihenny vuorosanojen, vaan äänettömyyden myötä.

Kirsikkatarha on hieno debyytti KOM-teatterissa, Turussa, Oulussa ja muuallakin lahjakkuutensa osoittaneen ohjaaja Lauri Maijalan Helsingin kaupunginteatterin
tuoreessa pestissä. Valinta on haastava. Merkillepantavaa on, että Helsingin kaupunginteatterissa, eikä sen edeltäjissä Kirsikkatarhaa ei ole kaiketi esitetty koskaan. Jo tämä puolustaa klassikkoteoksen tuomisen ohjelmistoon.

Tauottoman metelin täyttämässä arjessamme olisi välillä hyvä muistaa Anton Tšehovin (1860–1904) ajatus, että suurin onni ja suurin suru ilmenevät useimmiten vaikenemisen kautta.

Tšehovin viimeiseksi jääneessä Kirsikkatarha-näytelmässäkään (1904) tunnelmat eivät tihenny vuorosanojen, vaan äänettömyyden myötä.

Näytelmä ajoittuu Venäjän vallankumouksen kynnykselle. Vanhat aateliston totuudet ovat menettäneet tehonsa ja uudet yhteiskunnalliset lainalaisuudet ovat muotoutumassa.

Tšehov nimesi Kirsikkatarhan komediaksi, mutta on katsojan pää-
teltävissä, kuinka sen kokee. Minulle Maijalan hienovireinen tulkinta näyttäytyi, kaikesta riehakkuudestaan huolimatta romanttisen surumielisenä, lyyrisenä tragediana. Komediallisten piirteiden ohella näytelmässä vuorottelevat farssi, groteski ja absurdi, arjen ankaruuden läimiessä kasvoille epärealistisissa unelmissa eläviä aatelisia.

Päähenkilö Ljubov Ranevskajan on myytävä kartanonsa. Perinteikäs sukutila, pakkohuutokaupataan velkojen takia.

Menneisyyden tragedia, hukkuneen Grisha-pojan muisto pitää leskirouvaa otteessaan. Vuosia aiemmin hän pakeni tapahtumaa Pariisiin. Hän ei halua selvittää menneisyyttään, mutta ei osaa elää nykyisyydessäkään. Tästä opiskelija Trofimov (Tommi Eronen) toteaa: ”Jotta voisimme alkaa nykyisyydessä, meidän on ensin lunastettava menneisyytemme.”

Tämä on Maijalan mielestä näytelmän ydinlause. ”Se on helppo sanoa ja äärimmäisen vaikeaa toteuttaa. Mutta, välttämättömyys, jos vaihtoehto on hiljaisuus, intohimottomuus ja katkeruus”, Maijala tähdentää käsiohjelmassa.

Kirsikkatarhan henkilöt puhuvat toistensa ohi, niin kuin Tšehovin näytelmien roolihenkilöiden tapana on. Tšehovin aikalaiset tulkitsivat toivottomuuden kuvaukseksi
sen, että jokapäiväistä elämää kuvattiin vailla syvempää merkitystä, josta puuttui idealismi ja toivo.

Tšehovilaisen draaman ydin on siinä, että ihmiset syövät päivällistä, he vain syövät päivällistä, ja sinä aikana lasketaan heidän onnensa perustus tai heidän elämänsä tuhotaan. Kuolemat Tšehovin näytelmissä eivät ole mitään ratkaisuja, vaan niiden tarkoituksena on osoittaa selkeästi, ettei tilanteesta ole mitään ulospääsyä.

Kirsikkatarhassakin vuoropuhelut katkeilevat, koska henkilöitä ei luonnehdi heidän toimintansa vaan heidän toimettomuutensa. He eivät tarvitse sanoja toimintaansa vaan ajan tappamiseen. Henkilöhahmoilla ei näytä olevan pyrkimyksiä eikä tarvetta muuttaa olosuhteitaan pakon edessäkään. Yksi kuvaavimpia lauseita näytelmässä on: ”Te ette ole kärsinyt mitään siitä, mistä te puhutte”.

KUN ROOLIHAHMOT irrotetaan omasta ajastaan, heistä tulee helposti pellejä, joita ei ymmärrä kukaan. Anakronismi aikasuhteissa vaanii tässäkin esityksessä. Välillä Maijalan ohjaus hipoo tätä rimaa, mutta tyylikkäästi esitys ohittaa karikot ja tennistossunäytelmäksi lipsahtamisen.

Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Heidi Herala on esityksen hurmaava dynamo, joka valtaa lavan pitkine monologeineen ja taipuisine liikkeineen. Hänen ulkopuolisuuttaan kartanon väen elämästä korostetaan irrottamalla hänet tuon tuostakin toiminnallisista kohtauksista. Epookkipuvustus on upea, ja Herala kantaa tamineet niin ylväästi kuin degeneroituneen ylhäisörouvan tuleekin.

Erityisen hienoon, vahvaan tulkintaan yltää Emilia Sinisalo Varjan roolissa. Hyvä valinta on myös Chike Ohanwe kartanon kauppoja hierovan, maaorjien suvusta uusrikkaaksi nousseen Lophanin rooliin. Nuoressa Sanna Majurissa on tähtiainesta kaikessa suloisessa surumielisyydessään Dunjašan roolissa.

Vallitsevaa levottomuutta ja epätietoisuutta kuvataan näyttelijöiden lähes pakonomaisella liikehdinnällä, jota on määräänsä enemmän. Kaikenaikainen sätkyttely hieman häiritsee
tulkintojen syvyyttä.

Mutta, pakko sanoa, että hienointa ja syvästi vaikuttavinta tässä karnevalistisessa esityksessä on Lauri Porran säveltämä, aivan ihana musiikki ja sitä hivelevästi tulkitseva jousikvartetti. Tämä on kirkas oivallus Tšehovin musiikin läpitunkevan esitykseen.

Janne Vasaman lavastus on yltäkylläisen värikäs ja varsinkin esityksen loppupuolella tavattoman kaunis.

Näytelmän lopussa kartanoon unohdettu vanha palvelija Firs kuulee puunhakkaajien kirveeniskut puutarhasta. Tämä on tulkittu uuden aikakauden ennustukseksi. Kun kauppias Lopahin ostaa kirsikkatarhan ja antaa kaataa sen huvilapalstojen tieltä, näytelmä saa myös nostalgisia sävyjä: aatelisto väistyy porvariston tieltä. Kauneusarvot alistetaan taloudelliselle hyödylle.

Olen nähnyt Kirsikkapuistoksi yleensä nimetyn Kirsikkatarhan, vaikka kuinka monta kertaa, useissa eri teattereissa, jopa Venäjällä, ja joka kerta sen loppukohtaus saa liikuttumaan. Ja kuinka sen tekeekään tervaskato Seppo Maijala, vanha palvelija Firs. Jäätyään yksin hyljättyyn taloon hän toteaa sydäntäsärkevästi: ”Ne unohtivat minut tänne”.

Tätä vanhan palvelijan murhenäytelmää voi verrata vaikka nykyajan tylyyn työelämään. Firsin uskollisesti palvelema ja rakastama isäntäväki unohtaa hänet tylysti, kuin vanhan rukkasen, kun eivät enää tarvitse hänen palvelujaan.