Arvio: Kirsikkatarha
Lauri Maijalan Kirsikkatarha on mestarillinen ja eheä elämys
Olen nähnyt Anton Tsehovin Kirsikkatarhan kaksi kertaa aiemmin. Ensimmäisen kerran lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa 2010 ja toisen kerran Kansallisteatterissa 2013. Jälkimmäinen on yksi huonoimmista koskaan näkemistäni esityksistä, ensimmäisestä ei jäänyt kummoista muistijälkeä.
Näytelmäteksti on myös tuttu. Silti olen aina rankannut Kirsikkatarhan (tai suomennoksesta riippuen Kirsikkapuiston) Tsehovin tylsimmäksi näytelmäksi. Kolmas kerta siis toden sanoo.
Halusin nähdä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan useasta syystä. Mainonnan graafinen ilme on ehkä hienointa mitä olen Kaupunginteatterilta nähnyt. Roolitus on kova. Olen kuullut esityksestä suorastaan ylistäviä kehuja. Ja tietysti Lauri Maijala. Maijalalta näin vuonna 2010 myös Teatteri Vanhassa Jukossa vierailuesityksen BB-Vanja-eno, joka on yksi parhaita koskaan näkemiäni esityksiä.
Kaupunginteatterin Kirsikkatarhaa on jäljellä enää yksi esitys, ja haluan vedota kaikkii lukijoihin: varatkaa liput mitä pikimmiten. Maijalan Kirsikkatarha on suorastaan mestarillinen, eheä, koskettava ja kaikin puolin onnistunut kokonaisuus.
Kirsikkatarha kertoo omistajuudesta, rahasta, perheestä ja perinnöstä, rakkaudesta, menetyksestä – oikeastaan kaikesta. Huolettoman Ranevskajan ja hänen lähipiirinsä todellisuuden välttely ja elämäntapa käy kalliiksi. Myös sydämellisyydestä saa maksaa kovan hinnan. Luopuminen on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen joutuu tekemään.
Nykypäivänä siitä voi lukea paljon kapitalismin näkökulmasta: kaikki kaunis ja merkityksellinen pilkotaan, koska on pakko saada rahaa. Jotta jotakin voi säilyttää, se täytyy tuhota. Kapitalismi ei kumartele historian tai kauneuden edessä, eikä sillä ole herraa. Kapitalismi on oma herransa, säälimätön ja epäinhimillinen.
Heidi Herala tekee elämänsä roolin Ranevskajana, ja oikeastaan yhden parhaista roolitöistä mitä olen viime vuosina nähnyt. Jos Suomessa jaettaisi Tony- tai Olivier-palkintoja, Herala saisi tämän vuoden pystin.
Samaten oli raikasta nähdä Eero Saarinen ja Jouko Klemettilä kerrankin kunnon rooleissa. Tosin, edelleen heitä kaivattaisi vielä suurempiin rooleihin ja mahdollisesti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. On surkeaa, että niin loistavia näyttelijöitä kuin Heralaa, Saarista ja Klemettilää rankaistaan keskinkertaisilla farsseilla ja ”elämänmakuisella” viihteellä.
Emilia Sinisalon Varja oli kiinnostava, samoin Chike Ohanwen Lopahin. Paikoin kuitenkin Seppo Maijala varasti show’n loistavalla tulkinnallaan Firsinä, joka onkin roolina ansaittu kunnianosoitus mestarille.
Näkemyksellinen visuaalisuus ansaitsee kiitosta myös kaikin puolin: Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu, sekä Mika Ijäksen valot loivat suorastaan upean ja luontevan miljöön Maijalan Kirsikkatarhaan. Nappisuoritus.
Eikä esityksestä voi puhua ilman sen loistavaa musiikkia, jonka sävellyksestä vastaa Lauri Porra ja musisoinnista jompi kumpi, varmasti yhtä hyvistä, kokoonpanoista.
Tämä on raikas tuulahdus Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Klassikoita on aina syytä esittää, mutta ei vain sen vuoksi että halutaan tehdä klassikko. Täytyy olla raudanlujaa näkemystä ja syy tehdä. Maijalalla oli syy.