Arvio: Kirsikkatarha
Tuhlaajaäidin paluu – Heidi Herala säihkyy poikansa Lauri Maijalan ohjaamassa Kirsikkatarhassa
Anton Tšehov paljastaa Kirsikkatarhassaan ihmisen rakastettavan, tuhoisan pöhköyden. Yksilöä ja yhteisöä uhkaa katastrofi, mutta näytelmän ihmiset vain juovat viiniä ja tanssivat.
Penkkitaiteilija näki Lauri Maijalan ohjauksen Helsingin kaupunginteatterissa.
Anton Tšehovin Kirsikkatarha on tarina tuhlaajaäidin paluusta.
Ranevskaja tulee Pariisista takaisin maaseutukotiinsa puilla paljailla. Vanha, kerran vauras sukutila on menossa myyntiin velkojen vuoksi.
Tilanteen ja tilan voisi vielä pelastaa, mutta dekadentti perhe ei kykene toimimaan.
Mieluummin he siemailevat viiniä ja tanssahtelevat maailman kauneimpien kirsikkapuiden varjossa.
Yksi Tšehovin lumovoiman ja ajattomuuden syy on se, että hänen näytelmissään jokainen roolihahmo, päärooleista pienimpiin piipahduksiin, on kirjoitettu kokonaiseksi ihmiseksi.
Minulle Tšehovin näytelmissä on kyse selviytymiskamppailusta.
Nämä ihmiset koettavat parhaansa mukaan pysyä pinnalla. Yhdelle se tarkoittaa kyynisyyttä, toiselle toimintaa tai ainakin näennäisen järkevää puuhastelua, kolmannelle itsepetosta, neljännelle nykyhetken unohtamista ja kaiken energian suuntaamista tulevaisuuteen.
Jokainen hahmo kantaa mukanaan täyttä elämää, jokaisella on oma kohtalonsa ja kipunsa.
Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäkunta ottaa rooleista ilon irti.
Lauri Maijala ohjaa nyt ensimmäistä kertaa äitiään ja isäänsä. Heidi Herala on Ranevskaja, Seppo Maijala on perheen ikivanha palvelija Firs.
Heidi Heralan Ranevskaja on uljas hahmo. Kaikki jumaloivat häntä, ja ymmärrän kyllä miksi! Hän on kirsikkapuiston kuningatar, hyväsydäminen, täynnä rakkautta ja silti itsekäs, täysin holtiton rahankäytössään.
Ranevskaja on epäkäytännöllinen, paatunut romantikko, joka lopussa lähtee takaisin Pariisiin hänet tuhonneen miehen luo. Ranevskaja toteaa tyynesti tuhlaavansa Pariisissa perheen viimeiset rahat, ne, joilla hänen tyttärensä olisi voinut rakentaa tulevaisuutensa.
Heralan kehonkieltä on ihana seurata. Hän pomppii innoissaan kuin pikkutyttö, juhlii villisti, tanssii elegantisti, on naisellinen ja ylväs. Viimeisessä näytöksessä Ranevskaja vanhenee menetyksen myötä vuosikausia.
Seppo Maijalan Firs hoipertaa näyttämöllä juuri ja juuri pystyssä pysyen. Hän hoitaa Ranevskajan veljeä Gajevia kuin pikkulasta. Iso mies ottaa hoivan itsestäänselvästi vastaan.
Kari Mattila antaa Gajevina yleisölle muutamat esityksen parhaista nauruista. Gajevilla on vuorenvarma näkemys joka asiasta, vaikka hän ei itse asiassa tee yhtään mitään.
Anton Tšehov nimesi aikoinaan Kirsikkapuiston nelinäytöksiseksi komediaksi. Sen sijaan kantaesityksen vuonna 1904 ohjannut Konstantin Stanislavski näki tarinan silkkana tragediana. Eri ohjaajien tulkinnoissa komedian ja tragedian painotukset vaihtelevat.
Lauri Maijalan ohjauksessa komedia on vahvaa.
Harvoin olen Tšehovia katsoessani nauranut näin paljon. Vieressäni teatterisalin hämärässä istuu vieras vanhempi rouva, jonka kanssa nauramme välillä yhdessä, vedet silmissä.
Tragedia ei silti katoa.
Näytelmässä ollaan valtavien teemojen äärellä. Siinä toinen syy Tšehovin ikuiselle ajankohtaisuudelle.
Ikuinen opiskelija ja idealisti Trofimov saarnaa herrasväelle siitä, kuinka heidän (lue: meidän) ylellinen elämäntapansa perustuu sukupolvesta toiseen jatkuneelle köyhien riistolle.
Tommi Eronen on huvittava ilmestys Tromifovin roolissa, nuhjuinen vakosamettitakkimies jolla on hoitamaton parta, tukka pystyssä ja rillit vinossa. Kaikki ovat tottuneet hänen julistuksiinsa, eikä niitä tarvitse ottaa siksi vakavasti.
Kuka kuuntelisi yli nelikymppistä miestä, joka, Ranevskajan sanoin, on ”yhä lukion toisella luokalla”.
Myös maaorjien jälkeläinen Lopahin koettaa saada entiset isäntänsä järkiinsä. Hän jankuttaa Ranevskajalle ja kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan siitä, että kirsikkatarha voidaan vielä pelastaa, tässä on keinot, toimikaa!
Mutta huuto ei mene perille.
Tuntuu kuin katsoisi videoklippiä, jossa 16-vuotias ilmastoaktivisti Greta Thunberg pitää puhetta Davosin talousfoorumissa.
Lopahinia näyttelee Chike Ohanwe. Lopahinin kertoessa, kuinka hänen isäänsä lyötiin kepillä tai kuinka he eivät päässeet edes isäntiensä keittiöön, esitykseen tulee yhtäkkiä mukaan koko orjuuden julma historia.
Näyttämökuva, jossa koko muu porukka seisoo tiiviisti näyttämön toisessa reunassa ja Lopahin yksin kaukana muista, ottaa jo itsessään kantaa nykyhetken rasismin nousuun.
Ohanwe näyttelee Lopahinia energisesti, valoisasti ja tunteikkaasti, hän tuo lenkkareineen ja huppareineen esitystä kohti nykyhetkeä. Hieno suoritus ja hieno roolitus!
Lopahinin ja Ranevskajan ottotytär Varjan toteutumatonta rakkaustarinaa on kivuliasta seurata.
”Turhautunut nainen juo samppanjaa aamulla ensimmäisenä ja yöllä viimeisenä.”
Emilia Sinisalon Varja kulkee näyttämöllä kuin tuomiopäivän airut, ryhdikkäänä ja synkkänä. Hänen elämänilonsa hiipuu hetki hetkeltä. Turhautunut nainen juo samppanjaa aamulla ensimmäisenä ja yöllä viimeisenä.
Välillä Varja vaivihkaa ja välinpitämättömästi nyökkää äitinsä nuorelle ja komealle palvelijalle Jashalle, ja vetäisee miehen kulisseihin.
Heikki Rannan röyhkeänrennosti näyttelemä Jasha ottaa elämästä tunnontuskitta kaiken nautinnon irti. Hän on hedonisti ja pragmaatikko vailla vertaa.
Lauri Maijala on ohjannut Kirsikkatarhan täyttämään koko tämän Suomen suurimman näyttämön.
Lavastus ja puvustus ovat upeita. Leveän näyttämön mittakaava korostaa perheen tuhlattua rikkautta. Heillä ei todellakaan ole varaa ylläpitää näin valtaisaa kartanoa!
On kuin nykyaika siellä runttaisi kilparadalla tämän menneeseen juuttuneen perheen ohi.
Välillä näyttämölle tosin ilmaantuu kapistuksia, jotka eivät tunnu merkityksellisiltä, vaan lähinnä koristelulta tai kikkailulta. Palloja sataa plop plop plop, kiikku huojuu, lamput laskevat.
Lauri Porran näytelmään säveltämä musiikki on vavahduttavaa. Kahden viulistin, alttoviulistin ja sellistin kvartetti soittaa läpi esityksen ja saa välillä yleisön taputtamaan väliaplodeita.
Ja mainittakoon äänisuunnittelusta yksi pieni, mutta vaikuttava yksityiskohta: aika ajoin näyttämön taustalla murahtaa rouhea ääni. On kuin nykyaika siellä runttaisi kilparadalla tämän menneeseen juuttuneen perheen ohi.
Eräs tuttavani totesi esityksen jälkeen, että esitys ei hänen mielestään oikein löytänyt tyylilajiaan, ikään kuin ohjaaja ei olisi osannut päättää ollako hauska vai vakava.
Minusta Maijalan Kirsikkatarha on viisaasti ja raikkaasti nähty ja tulkittu teos – vaikkapa Maijalan KOM-teatteriin ohjaamaan Kolmeen sisareen verrattuna Kirsikkatarha on yllättävänkin uskollinen Tšehovin tekstille. Hetkittäin, kun kerronta jähmettyi staattiseksi, olisin itse kaivannut vielä reippaampaa alkuteoksen ravistelua.
Toisella puoliajalla muuttuva näyttämökuva sekoittaa riipaisevasti tarinan preesensiä ja tulevaisuutta.
Perhe jättää vasta jäähyväisiään kartanolle ja sen puistolle, mutta silti tulevaisuus on jo saapunut. Lopahin on jo kaatanut rakastetut kirsikkapuut, sukutila on jyrätty. Tilalla on geneerinen lomakylä, rivitaloja vieri vieressä.
Nostalgiseen, pateettiseen sieluuni sattuu.
Poistun teatterista tuntien syvää uupumusta. Osin esityksen kolmituntisen keston vuoksi. Pieni karsiminen ei olisi tehnyt pahaa.
Mutta enemmän tunsin väsymystä tämän ihmislajimme loputtoman, kylläkin rakastettavan, mutta tuhoisan pöhköyden tähden.
Sen paljastamisessa Tšehov on mestari.