Arvio: Kuka tappoi bambin?
Maailman kylmyys loistaa näyttämöllä ja se heijastuu ympärillä olevaan elämään
Maailman kylmyys loistaa näyttämöllä ja se heijastuu ympärillä olevaan elämään. Tällaisen kuvan maalaa Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähty Kuka tappoi bambin? -näytelmä. Esitys kietoutuu vaikeiden teemojen ympärille ja nivoo yhteen toisaalta syvän inhimillisyyden toimintamalleja samalla, kun mielessä risteilee kysymys siitä, miten me kohtelemme kanssamatkaajia? Tuo kysymys vahvistuu entisestään, varsinkin, kun lähestytään näytelmän keskeistä konfliktia eli joukkoraiskausta.
Pipsa Lonka on dramatisoinut Monika Fagerholmin romaanin Kuka tappoi bambin? ja Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle teoksen on ohjannut Riikka Oksanen.
Tarkat esitystiedot löydät tästä: https://hkt.fi/esitykset/kuka-tappoi-bambin/
Lippu saatu.
Kuka katsoo ja mihin suuntaan?
Heti esityksen aluksi huomion kiinnittää kiiltävä lattiamateriaali, joka heijastaa eri suunnista tulevia valonsäteitä pitkin näyttämöä ja katsomoa. Peilaava materiaali yhdistetään usein ajatukseen teatterin peilaavasta luonteesta ja katsojaa muistutetaan hänen osallisuudestaan teatterikokemuksessa. Peilaavaa materiaalia voidaan tarkastella myös katseen kautta: kuka katsoo ja mihin? Katsooko näytelmä itseasiassa katsojiin?
Esitys asettaa katsojan pohtimaan omaa suhtautumistaan esityksen sisältöihin. Näytelmän edetessä näyttämölle rakentuu riipaiseva kuva ihmisestä, joka haluaa tuoda totuuden julki, mutta ympärillä olevat ihmiset lakaisevat asioita maton alle. Uhrista tulee syyllinen, syyllisestä uhri.
Näytelmä ei saarnaa tai yritä kertoa totuutta, vaan kuvaa ihmisyyden useita eri puolia. Samalla toistuu kysymys siitä, kuka näytelmän hahmoista katsoo ja mihin suuntaan. Välillä on helpompi suunnata katse pois vaikeista asioista, mutta onko se moraalisesti oikein?
Esityksen kyytiin oli aluksi hankala päästä, mutta ensimmäisten kohtausten jälkeen esitys imaisi mukaansa. Esityksen kieleen oli totuteltava sekä löydettävä viitteellisestä lavastuksesta se olennainen. Lisäksi kahdesta eri aikaikkunasta alkava tarina, joka on tyypillinen romaanin keino, vaati totuttelua.
Kuten monessa romaanista dramatisoidulla näytelmällä on haaste ruumiillistaa kerronnan monikerroksellisuus näyttämölle, on Lonka onnistunut dramatisoimaan näyttämölle tärkeimmät käänteet, jotta esityksen jännite pysyy eheänä. Tätä korostaa Janne Vasaman lavastus, jonka keskeisenä elementtinä ovat pyörönäyttämö, sen heijastava pintamateriaali sekä näyttämöstä kohoava laatikko, joka toimii erilaisina tapahtumapaikkoina.
Näyttelijäntaide on hillittyä, eikä tekemisillä retostella
Esityksen päähenkilö Gusten vie tarinaa ja hänet nähdään kahtena versiona 16- ja 26-vuotiaana. Nuorempaa Gustenia esittää Jaakko Hutchings ja vanhempaa Pyry Nikkilä. Heidän tiensä kohtaavat ajoittain peilin tavoin, jolloin toinen pääsee kysymään neuvoa toiselta. Miten toimia vaikeassa tilanteessa?
Näytelmän keskeisenä teemana on joukkoraiskaus, jota ei näyttämöllä nähdä. Raiskauksen uhria ei nähdä eikä mitään simuloitua tilannetta itse teosta. Kohtaus on kuitenkin rakennettu niin oivallisesti, että se on vielä päivien jälkeenkin mielessä.
Katsojan mielikuvitus tekee työtä, kun Gusten kertoo tapahtumien kulusta lähes pienen näyttämön kattoon nousseen elementin päällä. Kohtaukseen latautuu koko esitys, josta Nikkilän tulkinta välittyy katsojan sieluun.
Esityksen loppupuoli keskittyy tilanteen ratkaisuun ja siihen, mitä oikeudenkäynnissä tapahtuu. Heidi Heralan esittämä Annelise on yhden syytetyn äiti. Näytelmän loppupuolella Heralan riipaisevaksi muuttunut hahmo repii esityksen kudosta rikki ja eri suhtautumistavat tilanteeseen saavat katsojan täyttymään epätoivosta.
Maailman kylmyys loistaa näyttämöllä ja se heijastuu ympärillä olevaan elämään
Helsingin Kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on viileän kylmä kuvaus maailman raadollisuudesta ja se kysyy katsojan mielipidettä aiheeseen. Näytelmä ei ole helppo tai pyri viihdyttämään vaan tuo näyttämölle maailman, jossa elämme.