Arvio: Kultainen vasikka
Rahalla rakkautta ja toisinpäin – Kultainen vasikka Helsingin Kaupunginteatterissa
Maria Jotunin Kultainen vasikka sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa vuonna 1918, mutta vasta myöhemmin se on noussut suomalaisen teatterin klassikoksi.
Näytelmä kuvaa rahan, rakkauden ja vallan suhdetta. Ahlroosin perheen kahdesta tyttärestä Lahja on naimaton ja Eedit avioliitossa rehellisen liikemiehen Jaakon kanssa, mutta alkaa äitinsä tavoin haaveilla leveämmästä elämästä.
Esityksen ensimmäinen kuva on kuin taulu. Sumuinen metsä, siellä lintupäinen hahmo soittamassa selloa.
Harkitut, tarkat asetelmat jatkuvat läpi esityksen, vaikka metsä-lavastuksen symboliikka ei aivan aukeakaan. Luonnonvarat loppuvat, mutta sen ajatuksen yhteys itse esitykseen jää lopulta löyhäksi.
Heidi Räsäsen ohjauksessa Jotunin hieno, runsas dialogi saa arvoisensa tulkinnan. Sanakaan ei katoa hukkaan, kaupunginteatterin taitavan ensemblen näyttelijäntyö korostaa tekstiä jähmettymättä silti hetkeksikään.
Hämmästyin kun huomasin, ettei esityksellä ollut koreografia. Niin sulavasti Räsänen asemoi ja liikuttelee näyttelijöitään.
Näytelmässä sota tarjoaa poikkeustilana oikeutuksen arveluttavillekin rikastumiskeinoille. Kun kaikesta on pulaa, kaupankäynti nousee elämän keskiöön. Joku hyötyy, toinen häviää.
Rakkaus on kaupan ja kultainen vasikka seisoo hedelmäpelinä huoneen nurkassa.
Toisaalta tarinan häikäilemättömien naisten asemaan on helppo samaistua. He havittelevat rahan avulla turvaa ja asemaa ja sitä kautta vapautta.
”Ilman rahoja ei ihminen ole ihminen. Hänellä ei ole oikeut-ta tuntea mitään, häntä saa häväistä, polkea, hänen pitää jaksaa peittää kaikki, koko olemisensa, salata ihmisyytensä ja kärsimyksensä. Hänen täytyy tylsyä, mykistyä, ottaa vastaan joka isku valittamatta.”
Tämä tässäkin ajassa pätevä havainto kuullaan sekä näyttämöllä Katariina Ahlroosin (aivan mahtava Heidi Herala) suulla että nauhalta. Kultainen vasikka -filmatisoinnissa vuonna 1961 Katariinaa näytteli Heralan äiti Marja Korhonen.