Arvio: Lomonosovin moottori
Tanssiarvio: Tarjolla häkellyttävä kokonaiselämys – HDC:n Lomonosovin moottori on syksyn tanssitapaus
Ymmärrettävistä syistä niin tanssi- kuin muidenkin lajien esitysten aiheiksi ovat viime aikoina entistä enemmän nousseet maapallon ja ympäristön tila sekä ihmisen vaikutus siihen.
Tähän asti näkemistäni ympäristökysymyksiä puivista tanssiteoksista tällä viikolla kantaesitetty, Valtteri Raekallion Helsinki Dance Companylle tekemä Lomonosovin moottori on ehdottomasti paras. Sitä voisi jopa nimittää syksyn tapaukseksi, joka jokaisen olisi syytä nähdä.
Ei siksi, että se toisi aiheeseen jonkun aivan uuden näkökulman tai ongelmiin ratkaisun, vaan esityksen kaikkien osatekijöiden upeasti toimivan keskinäisen tasapainon ja huikean tason vuoksi.
En ole lukenut esityksen pohjana olevaa Antti Salmisen samannimistä kirjaa, joten en pysty sanomaan, kuinka uskollinen Raekallion teos sille on. Mutta uskoakseni sillä ole väliäkään. Esitys puhuttelee ja koskettaa aivan omana itsenään.
LOMONOSOVIN MOOTTORISSA liikutaan apokalyptisessä kuvitteellisessa tulevaisuudessa, jossa Novaja Zemiljan syrjäseudulla, sen eteläsaarella olleella salaperäisellä tutkimusasemalla on tapahtunut jotain mullistavaa ja peruuttamatonta. Sen tuloksena maailmanjärjestys ympärillä on muuttunut, tieteelliset luonnonlait ja uskomukset törmänneet ja jopa vaihtaneet paikkaa. Mikä osuus tässä on Lomonosovin moottorilla ja mikä se itse asiassa on, siihen ei esitys anna varsinaista vastausta. Sen jokainen saa päätellä itse. Tavalla tai toisella tuhoava se joka tapauksessa vaikuttaa olevan.
Kaupunginteatterin pientä näyttämöä hallitsee Antti Mattilan moni-ilmeinen, rakennuspressuista ja muutamista konemaisista metalliosista rakennettu installaatio, jota Jukka Huitilan eri tavoin siilautuvat valot halkovat. Näkymä on yhtä aikaa kaunis ja uhkaava, arkinen ja mielikuvituksellinen. Paikka on siellä liikkuville olennoille sekä turvan että tuhon tila.
Essi Huovilan suunnittelemiin likaisiin ja kuluneisiin, eri tahoilta haalitun oloisiin vaatteisiin verhoutuneet yhtä nuhjuiset (naamiointi Maija Sillanpää) kahdeksan ihmistä ovat, todennäköisesti, tutkimusaseman jäljelle jäänyttä henkilöstöä. Heidän lisäkseen tapahtumia aika ajoin seuraavat noin metrin mittaiset oudot pyörillä kulkevat olennot, joita tanssijat nukettavat. Päänä näillä hahmoilla on kovaääniset, joista kuuluu sekä hengitystä että muitakin ääniä.
Pekko Käpin musiikki ja Erad Nazimovin äänisuunnittelu risteytyvät vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, jossa välillä enemmän esillä ovat erilaiset luonnonäänet, välillä Käpin etäisesti kansanmusiikkiin viittaavat sävellykset. Toisinaan myös hiljaisuus tai tanssijoiden jalkojen iskemä rytmi puhuvat.
ESITYKSEN YDINTÄ ovat kuitenkin tanssijat. He ovat niin rooleissaan kuin henkilöinä sekä tiivis ryhmä että yksilöitä. Jokainen kahdeksasta tanssijasta on yhtä aikaa äärimmäisen luonteva, teknisesti taitava ja ilmaisullisesti vahva. Heissä on sekä huokoista herkkyyttä että terästä. Raekallion yhdessä heidän kanssaan luoma koreografia istuu kuin hansikas. Liikkeissä on energiaa ja epätoivoa, sinnikästä uskoa ja alistumista. Liikekieli on niin yhtä aiheen ja kokonaisuuden kanssa, että välillä jopa unohtaa seuraavansa ”tanssiesitystä”.
Lomonosovin moottori on tiivis teos, jossa on rankka aihe, mutta joka esityksenä on jopa voimaannuttava. Se on kokonaiselämys, joka ei selitä itseään puhki, vaan antaa katsojan nauttia täysillä ja tehdä omat tulkintansa.