Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Mannerheim ja saksalainen suudelma

Anu Puska – Etelä-Suomen Sanomat – 28.10.2017

Marskin hermostuneen sarkastinen huumori on virkistävää.

“Ainoa tehtäväni on huolehtia, että Suomi ei katoa.” Tämä tehtävä selkärankanaan Carl Gustaf Mannerheim saapasteli halki elämänsä. Kolmen sodan ylipäällikön ja kaksinkertaisen valtionpäämiehen tekemisiä punnitsevan esityksen tahti on sotilaallinen Helsingin kaupunginteatterissa.

Määrätietoisesti etenevän tarinan tapahtumat sijoittuvat kansalais- ja jatkosotaan, aikoihin jolloin Mannerheim ponnisteli sen puolesta, että Suomi ei joutuisi taipumaan liittolaisensa Saksan alamaiseksi.

Vakuuttavia miehiä

Asko Sarkolan Mannerheim on luja ja järkähtämätön. Tätä luonnollisesti vaatii hänen pöydälleen toistuvasti päätyvä asia, Suomen kansan kohtalo. Sarkolan tapa väläyttää kovaksikeitetyn hahmonsa muunlaisia piirteitä on varsin säväyttävä. Lyhyet, pehmeät hetkensä ne ovat sotapäällikölläkin.
Eversteinä, majureina, kenraaleina ja valtiomiehinä nähtävät Pertti Sveholm, Unto Nuora, Kari Mattila, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Matti Rasila, Eero Saarinen ja Tommi Rantamäki ovat kaikki vakuuttavia, eli ylenpalttisen ryhdikkäitä rooleissaan.

Pertti Sveholm tekee myös mieleenpainuvan roolityön humaanina kartanonherrana Hjalmar Linderinä, joka vastustaa suunnattomasti punaisten teloituksia vankileireillä.

Eero Saarinen puolestaan tuo presidentti Hooverin ja varsinkin saksalaisen sotamarsalkka Keitelin roolissa pidättyväisten hahmojen sekaan mukavasti eloa.

Herättelee ja liikuttaa

Vaikka verilöylyjen sijaan sodankäynti on tässä teoksessa enemmänkin tuimien herrojen pöydille levittämiä karttoja, onnistuu esitys herättämään ajatuksia ja jopa liikuttamaan. Tästä kiitos lankeaa ohjaaja Kari Heiskaselle. Puheteatterin ollessa kyseessä on vaarana, että sotastrategioihin liittyvät järkyttävän suuret ratkaisut jäisivät pelkästään sanojen tasolle. Heiskasen ohjauksen ansiosta näin ei kuitenkaan tapahdu. Ihon alle esitys onnistuu menemään myös antamalla numeroiden puhua puolestaan. Kaatuneiden ja vankileireillä viruneiden lukumäärät pysäyttävät paatuneimmankin.

Aidot kuvat sodan aiheuttamasta kaaoksesta tuovat mukaan inhimillisen kärsimyksen aspektin. Myös informatiiviset projisoinnit esityksessä nähtävistä merkkihenkilöistä on huomattavan hyvä valinta jo pelkästään siksi, että niiden avulla esitys avautuu paremmin muillekin kuin sotahistorian asiantuntijoille.

Haavoitti haavoittumatonta

Pienet välähdykset monipuolistavat kuvaa kaiken kestävästä sotapäälliköstä. Muun muassa se, että Mannerheim ei saanut Kitty Linderistä (Kirsi Karlenius) elämänkumppania itselleen, on selkeästi haavoittanut haavoittumatonta. Marskin hermostuneen sarkastinen huumori on virkistävää, samoin kuin hänen yllättävä empaattisuutensa.

Eräässä kohtauksessa Mannerheim kutsuu luokseen adjutantin, jonka veljen nimen huomaa haavoittuneiden listalla. Marsalkka lainaa autoaan, lähettää adjutantin sairaalaan ja käskee toimittaa veljelle henkilökohtaiset terveisensä.

Kaikesta päätellen sotapäällikkökin oli vain ihminen.