Arvio: Mannerheim ja saksalainen suudelma
Mannerheim ja saksalainen suudelma vakuuttaa Helsingin Kaupunginteatterissa
Helsingin Kaupunginteatterin tuorein ensi-ilta oli keskiviikkona 25.10.2017, jolloin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma avasi suurella näyttämöllä.
Joku voi kyseenalaistaa, että miksi taas uusi juttu Mannerheimista ja Suomen sodista, johan näitä on tässä itsenäisyyden juhlavuonna tullut joka tuutista. Mannerheimin merkitys Suomen historiaan ja itsenäisyyteen on ainakin minun mielessäni kiistaton, joten hyvin tehty katsaus, jossa kulmaksi on valittu Marskin suhteet saksalaisiin, on enemmän kuin paikallaan.
Mannerheim ja saksalainen suudelma -näytelmä pohjautuu Afrikka-kirjoistaan palkitun Juha Vakkurin juuri ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan, joka ilahduttavasti oli myös teatterin lämpiössä myynnissä.
Näyttämölle teoksen on ohjannut ja sovittanut Kari Heiskanen, jolta olen oppinut odottamaan ja saamaan tinkimätöntä ammattitaitoa ja ennen kaikkea kirkasta näkemystä. Niin myös nyt. Näytelmän tarina alkaa punavankien teloitukseksella ja vie katsojat varmasti ja selkeästi vuodesta 1918 jatkosodan loppuhetkiin saakka. Kaikkea tarkastellaan Mannerheimin kosmopoliittisten silmälasien lävitse, hänellä on perspektiiviä ja selkeä tahtotila, miten itsenäisen kansakunnan tulee toimia. Siihen ei voi sisältyä saksalaisten vasallina toimiminen.
”Mannerheim ja saksalainen suudelma kuvaa niitä hetkiä, kun Suomi oli tienhaarassa ja epävarman tulevaisuuden edessä joutui valitsemaan tien jota kulkea. Tällaisilla hetkillä nousevat esiin johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet, heidän voimansa ja heikkoutensa”, sanoi Kari Heiskanen.”
Mannerheim ja saksalainen suudelma on erinomainen ja tiivis historian oppitunti. Tapahtumista on poimittu näyttämölle Mannerheimin ja Suomen kohtalon kannalta merkityksellisimmät ja ne esitetään selkeästi aikajärjestyksessä. Jokainen uusi henkilö saapuu näyttämölle ”käyntikortin” kanssa eli valkokankaalle heijastetaan henkilön perustiedot, jotta ei tarvitse pohtia, että kuka kumma tuo kenraali Waldemar Erfurth tai eversti Aladár Paasonen olikaan.
Esiin nostetaan Mannerheimin kahdenkeskisiä keskusteluita Hjalmar Linderin, Kitty Linderin tai Herbert Hooverin kanssa. Muutoinkin liikutaan tiiviissä piirissä, sotaa tarkastellaan päämajasta käsin, annetaan sitä tietoa, mitä Mannerheim on voinut käyttää. Koko ajan edetään Mannerheimin tahdissa, mikä vaikutti hänen päätöksentekoonsa, miltä tilanne Mannerheimin silmin vaikutti.
Näin asiapitoinen näytelmä voisi olla todella puuduttava, ja sellaisen Mannerheim-näytelmän olen viime kesänä kesäteatterissa nähnyt. Mannerheim ja saksalainen suudelma sen sijaan on kiehtova ja pitää napakasti otteessaan. Väliaika tuntui tulevan liian aikaisin, kun olin niin innoissani seuratessani Mannerheimin askeleita Euroopassa.
Ison osan näytelmän nautittavuudesta tekee tietenkin näyttelijäkaarti, jotka Kari Heiskasen luotsaamana pistävät parastaan. Asko Sarkola on valtaisan haasteellisessa roolissa Mannerheimina, jota hän toki on näytellyt aiemminkin. Viime vuosina olen nähnyt Sarkolaa naisten asussa tai jossain muussa farssiroolissa, ja ne suoritukset eivät ole minua erityisesti sykähdyttäneet. Nyt hän onnistuu Mannerheimina mielestäni hyvin, tekee roolin hallitusti ja hillitysti, tuo ihmisen legendan takaa esiin. Etenkin näytelmän loppupuolelle Sarkola tekee koskettavan, vanhenevan Mannerheimin.
Suomalaisia ja saksalaisia valtiomiehiä ja sotilaita esittävät Pertti Sveholm, Unto Nuora, Kari Mattila, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Matti Rasila, Eero Saarinen ja Tommi Rantamäki. Katsomoon asti näki, että tämä ensemble on tiimi, kaikki ottivat tehtävänsä tosissaan, eikä kukaan lähtenyt sooloilemaan. Koko ”komppania” vei tarinaa hienosti yhteen suuntaan ja tuli vahva tunne, että näytelmä oli hyvin valmis jo ensi-illassa. Kaikilla miehillä oli vähintään tuplarooli näytelmässä.
Näyttämöllä näkyi myös naisia, mutta ei vaimo Anastasia Mannerheim tai rakkauden kohde Kitty Linder nouse kuin pieneksi sivujuonteeksi Mannerheimin mielessä. Naisrooleissa nähdään Kirsi Karlenius, Kaisa Torkkel ja Helena Haaranen.
Suosittelen lämpimästi Mannerheim ja saksalainen suudelma -näytelmää. Se on tyylikäs ja eleetön, mutta silti koskettava. Mainittakoon vielä onnistunut Antti Mattilan lavastus ja Mika Ijäksen valosuunnittelu. Jäin miettimään, olisiko näytelmä vielä vaikuttavampi pienellä näyttämöllä. Toisaalta iso näyttämö symboloi sitäkin, kuinka suurten olemassalolokysymysten kanssa tarinassa painitaan.
Yksi toivomus minulla on. Ottakaa teatteriseuralaiseksenne joku alle kolmekymppinen henkilö, jolle näytelmän faktat saattavat olla täysin tuntemattomia. On tärkeää tuntea historiansa, toki hienot rauhan vuodet, mutta myös, mitä kaikkea menneet sukupolvet ovat rauhan vuoksi Suomen eteen tehneet.