Arvio: Mannerheim ja saksalainen suudelma
Yksinäisen soturin vastuullinen elämä
Ohjaaja Kari Heiskasen tiimi Helsingin Kaupunginteatterin lavalla on kuin ryhmäkuva, jota tutkitaan tarkentamalla vain muutamaan henkilöön.
Muita pitempään zoomauksen kohteena on Suomen tasavallan 6. presidentti, marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Eikä sovi epäillä, etteikö hän, maamme kautta aikojen tunnetuin sotilas sitä kestäisi. Toki, kun on kerran kestänyt kaiken häneen kohdistuneen huomion patsaasta elämäkertoihin ja muisteloihin, aiempiin arvioihin jotka ovat tehneet hänestä milloin etäisen aristokraatin ja epäonnistuneen poliitikon milloin ylivertaisen, myyttisen maansa pelastajan.
Tarkentaminen ’ihminen-Mannerheimiin’ tapahtuu paljolti kirjailijan – Juha Vakkurin – tarjoamin säätelyin, joihin puolestaan ohjaaja Kari Heiskanen on tarttunut pieteetillä ja innolla ja jakanut tehtävän nimihenkilöä tulkitsevan Asko Sarkolan kanssa.
Sarkola on tunnetusti laaja-alainen, hän hallitsee minimalismin siinä missä sumeilemattoman ison ilmaisun ja ennen muuta hienovaraiset nyanssit.
Hänen marsalkkansa hämmentää, ärsyttää ja ihastuttaa. Niinkuin auktoriteeteilla usein on tapana.
Ohjaajan sanoin ”tarina etenee asia edellä”. Se on näytelmän rakenteen kannalta rohkea, jollei suorastaan uhkarohkea ratkaisu. Vaikkakin valittujen asioiden myötä sotilaiden, ei vähiten kyseisen suuren sotilaan arvo punnitaan, ei nimittäin voi välttyä siltä ajatukselta, että kilpaillaan jonkun armoitetun esitelmöitsijän, vaikkapa Sibelius-tutkija Erik Tawaststjernaan verrattavan sotatieteilijän kanssa. Mutta vaikka episodit etenevätkin pikemminkin kronologisesti kuin yllätyksellisesti, niin mitä tekee yleisö, se seuraa esitystä keskittyen ja hiirenhiljaa.
Kun kyse on oman maan vaiheista, 1918 sodasta ja toisesta maailmansodasta, niin fiktiiviset sivupolut tuskin toisivat toteutukseen lisäarvoa. Dramatiikka on sisäänrakennettu ja sellaisenaan tunteisiin vetoava.
Huipputekniikalla toteutettu videointi, täsmällisesti ajoitettu kuvallinen ja sanallinen info kuljettavat lisäksi esitystä lähemmäs tätä päivää ja sen arvottamaa kerrontaa.
Vallan estradeilla piipahtaminen ja ennen muuta ylipäällikön esikunnassa vierailu on oivallisesti valittu näyttämöntäyteinen ohjelmanumero satavuotiasta Suomea juhlittaessa.
Varsinkin kun katsoja vakuuttuu siitä, että keskiössä eletään vilpittömästi tässä ja nyt -tunnelmassa. Päämajan ilmapiiri on tosin yleisilmeeltään hieman vaisu, kunnes näytelmien eliksiirinä yleensä olevat vastavoimat pääsevät todentumaan. Ne näkyvät nyt ristiriitoja ilmentävässä dialogissa ja ovat parhaimmillaan repliikkien kärjistyessä.
Pertti Sveholm suurmaanomistaja Hjalmar Linderinä, (joka vaikutti Etelä-Suomen ja erityisesti Lohjan teollistumiseen), pääsee puhaltamaan ilmoille aidon eläytyvästi Linderin suuttumuksen laantumattomasta luokkavihasta, kansalaissodan jälkeisistä vankilaoloista, hänen entisten työmiestensä leirillä kohtaamista kärsimyksistä ja näiden perheiden ahdingosta.
Eero Saarinen puolestaan irrottelee raivostuneena sotamarsalkka Keitelina näytelmän komeasti loppumetreille.
Matti Olavi Raninilla on kuten monilla muillakin tiimin jäsenillä useita rooleja, joista hän vakuuttaa eritoten eversti Paasosena, Vakkurin samannimisen romaanin toisena minäkertojana.
Aladár Paasonen oli Mannerheim-muistojen kirjaaja, ja näytelmässä kahden henkilön muistikuvat täydentävät toisiaan.
Enemmän tilaa olisi suonut annettavan maineikkaalle kenraali Aksel Airolle, joka vastasi operaatioiden suunnittelusta talvi- ja jatkosodan aikana.
Airo nimenomaan edusti myös nasevasanaista vastavoimaa, vaikka kerrotaankin, että kun Mannerheimilta kysyttiin sodan jälkeen, kuka johti sotatoimia, hän vastasi: ”Airo ja minä.” Airo puolestaan vastasi samaan kysymykseen:”Marski ja minä.” Rajatun roolin tulkitsee joka tapauksessa kiinnostavasti Antti Timonen.
Naiset jäävät ”tässä sodassa” sivuraiteille, joskin se on tietysti harkittu valinta ja sisällöllisesti perusteltu. Sen sijaan komiikan maustetta olisi voitu huoletta käyttää ilman että mitään tärkeätä olisi menetetty.
Asko Sarkola onnistuu välittämään arvostetusta, joskin myös käsityksiä jakaneesta esikuvastaan inhimillisen miehenä, joka vaikka joutuikin ehkä tinkimään periaatteistaan puun ja kuoren välissä, ei koskaan niistä pohjimmaisista.
Kokeneena sotilaana ja vastuunsa tuntien hän tiesi, ettei apua tarvittaessakaan vieraan valtion sotilaita ja valtaintrigejä pitänyt päästää liian lähelle.
Sarkolan omaksuma yksinäisen soturin käytös ja ilmeet puhuvat paljon. Viimeistelty, ryhdikäs roolisuoritus, jonka nähtyään on helpompi uskoa siihen, miten ehdoton luottamus rintamalla vallitsi suhteessa Mannerheimiin.