Saavutettavuustyökalut

Arvio: Mannerheim ja saksalainen suudelma

Pasi Puranen – Pessin ja Illusian luona -blogi – 27.10.2017

Elävää ja vaikuttavaa historiaa – Mannerheim ja saksalainen suudelma

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn uutuusnäytelmän Mannerheim ja saksalainen suudelma keskiössä on kaksi Suomen kohtalon vuotta, vuodet 1918 ja 1944. Se tarjoaa teatterissa kävijälle oivallisen sukelluksen Suomen historian vaiheisiin. Tarkastelun alle Juha Vakkurin käsikirjoitus nostaa erityisesti Suomen ja Saksan kohtalonomaisen, tiiviin suhteen Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä. Teoksen näkökulma on vahvasti suomalaisten ratkaisuja ymmärtävä. Sen on ohjannut ja näyttämölle sovittanut Kari Heiskasen. Vahvan tulkinnan pääosassa marsalkka Mannerheimina tekee Asko Sarkola.

Toni Haarasen toimiva videosuunnittelu taustoittaa ja elävöittää näyttämötulkintaa niin, että vaikka historiantuntemus aiheesta olisi hieman hatarampikin, ei historiallisten tapahtumien seuraaminen näyttämöllä tuota ongelmia. Video- ja kuvamateriaalin ja historiallisia henkilöitä hyvin taustoittavien faktatietojen ansiosta teos ja henkilöt avautuvat ongelmitta katsojalle. Tiina Björnin toimittama kattava ja monipuolinen käsiohjelma antaa katsojalle kiinnostavaa tausta- ja lisätietoja sekä teoksen tapahtumista että henkilöiden historiallisista esikuvista.

Vakkurin teos on juuri ilmestynyt romaanina ja siitä on saman tien tehty dramatisointi Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Näytelmän ote aiheeseensa on vahvan historiallinen ja realistinen. Se ei lähde spekuloimaan, vaan pohjaa siihen, mitä Mannerheimista, hänen päätöksistään ja teoistaan tiedetään. Näytelmä tarjoaa hienon päätöksiä ja ratkaisuja taustoittavan näkökulman aiheeseensa. Siihen, mitä ylipäällikkö Mannerheim ajatteli ja tunsi päätöksiä tehdessä ja siihen, mitkä olivat hänen vaikuttimensa.

Näytelmä alkaa puhuttelevalla kohtauksella. Ollaan keväässä 1918 ja kartanonherra Hjalmar Linderin (Pertti Sveholm) mailla Lohjalla. Joukko valkoisten joukkojen avuksi saapuneita saksalaisia teloittaa raa´asti Linderin vankileiriltä juuri vapauttamia, punaisten puolella taistelleita kartanonsa työläisiä. Hän saa kuin saakin keskeytettyä teloituksen. Hieman myöhemmin Linderin lehtikirjoitus sodan julmista jälkiselvittelyistä Hufvudstadsbladetissa saa aikaan, että hän joutuu pakenemaan Ranskaa. Siellä hän ajautuu itsemurhaan vuonna 1921.

Näytelmä etenee draamadokumentin lailla. Ensimmäisen puoliajan se kuvaa vuoden 1918 vaiheita. Sisällissodan jälkiselvittelyt ja nuoren kansakunnan poliittinen ja yhteiskunnallinen muotoutuminen nousevat kiinnostavasti ja elävästi esille. Teos pohtii erityisesti Mannerheimin suhdetta Saksaan ja saksalaisten joukkojen oleskeluun Suomessa .

Toinen puoliaika tapahtuu Mikkelin päämajassa vuoden 1944 kriittisimpinä hetkinä, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys on vähällä katkaista Suomen selkärangan. Nytkin teos keskittyy kuvaamaan Suomen ja Saksan aseveljeyttä ja lopulta Suomen irtautumiseen taistelusta Saksan rinnalla johtaneita tapahtumia. Näytelmä kuvaa päämajan henkilösuhteita ja -dynamiikkaa vaikeiden ratkaisujen ja paineiden alla. Mannerheimin ajattelu ja hänen suhteensa alaisiinsa päämajassa nousevat tulkinnassa keskiöön.

Antti Mattila on lavastanut teoksen ilmavasti kuin antaen tilaa näyttelijöille. Teksti saa nyt kuulua ja elää. Lavastuksessa ovat keskeisenä elementtinä pöydät ja tuolit, joiden ääressä pohditaan niin Suomen tulevaa valtiomuotoa senaatissa kuin sotataktisia manööverejä Mikkelin päämajassa. Päämajan puupaneloitu seinä monine oviaukkoineen luo näyttämölle vahvaa epookkia.

Vaikka naiset ovatkin nyt sivurooleissa – vaimoina, rakastajattarina tai konttoristeina ja lottina – lyötyy sivurooleista osuvia tulkintoja. Kirsi Karleniuksen neiti Kitty Linder on koskettava ja Kaisa Torkkel oopperalaulaja Hanna Granfeltin roolissa saa hahmoonsa mainiosti oopperadiivan elkeet.

Asko Sarkolan tulkinta Mannerheimista tuo näyttämölle 1800-lukulaisen aristokraatin. Hän onnistuu rakentamaan näyttämölle ylvään, voimakastahtoisen kosmopoliitin. Sarkolan näyttelijäntyö on ulkoisesti jopa viileän vähäeleistä, mutta välittää hyvin vaikeiden tilanteiden äärellä päätöksiä tekevän upseerin sisäistä ajattelua. Sarkolan Mannerheim on paikka paikoin sopivan sarkastisen oloinen, mutta välittää ennen kaikkea esikuvansa lujaa tahtoa. Hyvin Sarkola onnistuu saamaan vanhenevasta Mannerheimista esiin myös hauraampia puolia.

Pertti Sveholm saa Hjalmar Linderin roolin todentuntuisesti boheemisuutta omaisuutensa sileäksi tuhlaavana huvittelijana, ja toisaalta rohkean lujatahtoista, punaisten teloituksia vastustavaa aatelismiestä. Eero Saarisen koleerikko Paasikivi ja vähintään yhtä vihaisena puhkuva Wehrmachtin Sotamarsalkka Keitel sopivat hyvin tulkinnoiksi esikuvistaan.

Mannerheim ja saksalainen suudelma on erinomainen kuvaus kahdesta tärkeästä ajankohdasta Suomen historiassa. Näytelmä avaa ja taustoittaa onnistuneesti nykykatsojalle juuri Mannerheimin työtä sekä valkoisten ylipäällikkönä, valtionhoitajana että jatkosodan ylipäällikkönä. Draama toimii hyvin ja tulkinta välttää myös aiheensa liiallisen selittämisen tai opettamisen karikot hyvin.

Vakkurin käsikirjoitus ei sorru liialliseen didaktisuuteen ja Heiskasen ohjaus vie tulkintaa eteenpäin hyvällä rytmillä. Tempo on hyvä, eikä turhia suvantokohtia ole. Näytelmän jännitys pysyy yllä koko ajan ja lavalta pystyy aistimaan selvää intensiivistä tunnelmaa. Eradj Nazimovin äänisuunnittelu lisää draaman ja jännityksen tuntua ja tuo mukaan sodan uhkaavaa äänimaailmaa.

Toivottavasti teoksen näkevät myös ne, joille nämä historian vaiheet eivät ole niin tuttuja.