Arvio: Mannerheim ja saksalainen suudelma
Teatteriarvio: Mannerheim ja saksalainen suudelma on ankarien jännitteiden esitys
Helsingin kaupunginteatterin Mannerheim ja saksalainen suudelma on ankarien jännitteiden, avoimen mahtipontisuuden ja raastavien ristiriitojen esitys. Kaikkinainen silottelu ja pehmennys on tälle kokonaisuudelle tyystin vierasta. Olemme avointen konfliktien ytimessä.
Asko Sarkolan hieno roolityö asemastaan häikäilemättömän tietoisena ylipäällikkönä jää aikakirjoihin suurmiestulkintana, joka rakentuu toisaalta tiukkaan napitettujen komentosuhteiden, toisaalta tyhjiin raukeavien henkilökohtaisten tuntemusten kerrosteisena kokonaisuutena.
Luontaista omanarvontuntoa korostaa olemuksen ryhdikkyys; syvempää uskottavuutta ja persoonallisuuden vivahteita täsmentävät ja ryydittävät varsinkin kaikki ne tilanteet, joissa marsalkka nähdään sotilashierarkian ulkopuolella. Rajutkin siirtymät toteutuvat tehokkaasti Antti Mattilan komeassa lavastuksessa.
Kari Heiskasen ohjauksen äärimmilleen viety tunnevaltaisus ja väkevyys kumpuaa suoraan siitä todellisuudesta, jota kuvastavat esityksen alkupuolella kansalaissodan jälkiselvittelyjen tapahtumat ja loppujaksoissa jatkosodan hetki hetkeltä kärjistyvät tilanteet. Sähköisyyttä ja latausta esityksestä ei puutu yhtenäkään tuokiona. C.G.E. Mannerheim tuntee sodalle vain yhden aikamuodon: preesensin.
Vakkuri kirjoitti ensin näytelmän, sitten romaanin. Tuoreen romaanin ja nyt kantaesityksensä saaneen näytelmäversion ero on selvä ja paljonpuhuva. Teatteriesitys nostaa näkösälle ja paikoittain ratkaiseviinkin asemiin lähes 20 henkilöhahmoa, mutta romaani keskittyy sangen painokkaasti Mannerheimiin ja Aladár Paasoseen.
Heikkoudeksi on katsottava se, että repliikeissä iskulauseenomaisuus voittaa toisinaan draamallisuuden. Useat sotilashenkilöt ja poliitikot ovat lisäksi niin toistensa kaltaisia, että yksilöllisiä piirteitä ei aina ehdi hahmottua.
Onneksi marsalkan rinnalle kohoaa muutama verevä ja kokonaisuutta eteenpäin kantava henkilöhahmo. Pertti Sveholm on ratkaisevan tärkeä Hjalmar Linderinä, miksei myös majuri Lehmuksena. Yhtä rehevä on Eero Saarinen varsinkin sotamarsalkka Keitelinä. Luontevasti ja paisuttelematta piirtää Kari Mattila sekä von der Goltzin että kenraali Heinrichsin.
Matti Olavi Raninin kolmesta roolista ehdottoman keskeiseksi nousee eversti Paasonen, josta Ranin rakentaa sotatapahtumien viisaan ja piikikkäänkin kriitikon. Kirsi Karleniuksen Kitty hahmottuu varsinkin esityksen toisessa pääjaksossa naisena, jonka Mannerheim kenties olisi rinnalleen tarvinnut tai ansainnut, ellei olisi käynyt toisin.
Mannerheimin naissuhteista ei ole vielä lausuttu lopullista sanaa. Kirsi Karleniuksen Kitty on paljonpuhuva repliikki päättymättömään keskusteluun.