Arvio: Män kan inte våldtas
★★★★★
Miestä ei voi raiskata -esitys on Lilla Teaternilta erinomainen valinta juuri nyt, ja Minttu Mustakallio sopii päärooliin täydellisesti
Esityksen kostotarina kääntyy monitahoiseksi sukupuoliroolien ja valtakuvioiden avaamiseksi.
Märta Tikkasen vuonna 1975 julkaistu Miestä ei voi raiskata on paitsi (šokki)arvonsa säilyttävä feministinen klassikko, myös täsmäromaani vuoden 2020 #metoo-ajan harmaisiin alueisiin. Erinomainen valinta Lilla Teaterniin juuri nyt!
Vastikään eronnut Tove Randers (Minttu Mustakallio) täyttää 40 vuotta, menee juhlistamaan sitä ravintolaan ja päätyy pikkutunneilla tanssipartnerinsa Martin W:n (Robert Kock) kotiin. Martin väittää, että nainen tykkää kovista otteista vaikkei sitä tunnustakaan, ja tällä verukkeella raiskaa Toven. Tove puolestaan kostaa raiskaamalla miehen.
Kostotarina kääntyy monitahoiseksi sukupuoliroolien ja valtakuvioiden avaamiseksi Sara Giesen ja Lo Kaupin dramatisoinnissa ja Giesen tarkassa ohjauksessa.
Kaikki näytellään eturampissa ja lähellä reunaa on jo takaseinä. Seinään Tove piirtää raiskaussuunnitelmansa sekä koko tapauksen. Sen rinnalle avautuvat Toven taustat, kuten hänen avioeronsa syy ja miessuhteet, joissa Tove on joutunut pelinappulaksi miesten mittelöille ja tullut jumaloimansa miehen jättämäksi. Hänen poikansa kasvavat miehiksi. Hän tuntee, että mitkään suhteet eivät ole tasa-arvoisia.
Kun esitystä on kulunut tovi, huomaan sen salakuljettaneen minut moniin erilaisiin toisen omistamiseen ja toisesta irti päästämiseen sekä seksuaaliseen häpeään liittyviin harmaisiin hetkiin, ja etenkin näitä asioita tuomaroiviin lakeihin – kliinisen täsmällisesti. Esityksessä uutetaan romaanista esiin tavallisuuteen verhottu äärimmäinen skarppius.
Näyttelijäensemblellä on yhteinen rytmi ja täydellinen ajoitus, kuin naureskellen ja ohimennen he pilkkovat tapahtumia kertoillen niitä kuorona. Roolit sekoittuvat, äänessä on yhteisö, me, ei yksittäistapaus.
Ajankuva luottaa muutamiin rekvisiitan maamerkkeihin ja epookkiasuihin. 70-luvun avioliitoajatukset ja naisen asema ovat niin kovin toisenlaiset kuin nykyään, mutta kysymys siitä, osammeko elää tasaveroisina, täysinä ihmisinä rinnakkain niin parisuhteessa, seksuaalisessa kanssakäymisessä kuin muutenkaan, ei ole menettänyt merkitystään. Itse asiassa #metoo-keskustelun myötä se on noussut entistä akuutimpana esille.
Miestä ei voi raiskata toimii toteutustapansa vuoksi nimenomaan patriarkaatin avaajana. Brechtiltä löytyy edelleen käyttökelpoisia työkaluja.
On todella vaikea kuvitella kenenkään sopivan rooliin niin hyvin kuin Minttu Mustakallion. Hänessä on yhtä aikaa läsnä arkinen ja arvokas, ja lähes kouristuksenomainen tarve olla jäämättä uhriksi taittuu kyvyllä ottaa asioihin viileää, miltei ironista etäisyyttä.
Mustakallion järjestämän raiskauskohtauksen kaltaista, yksityiskohtaisesti kuvattua, kömpelöä ja tunteita etäännyttävää näyttämöväkivaltaa en liene koskaan ennen todistanut. Katsojat ovat todistajan, eivät kauhistelijan, osassa. Takapotkuinen esitys järisyttää.
Esityksen jälkeen tekee mieli hihkaista: Kiitos Minttu Mustakallio, kaikkien naisten puolesta! Mutta Miestä ei voi raiskata ei oikeastaan ole mies-nais-teos, eikä varsinkaan nykyaikana. Se on universaalimpi kertomus inhimillisestä jyrkkyydestä, tuomitsemisesta ja häpeästä maailmassa, jossa totuus ei selviä ilman väkivaltaa ja jossa tasaveroisuus on valhe, joka turvaa vahvemman vallan ja kunnian.
Kapinaa tarvitaan, edelleen.