Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Min fantastiska väninna

Maria Säkö – Helsingin Sanomat – 18.9.2022

★★★★

Min fantastiska väninna kuvaa kirkkaasti naisten välistä ystävyyttä lapsuudesta vanhuuteen.

Elena Ferranten Napoli-sarjaan perustuva tulkinta tihenee loppua kohti.

Heti alkuun pitää tunnustaa, että en ole tutustunut Elena Ferranten Napoli-sarjaan muutoin kuin lukemalla Loistava ystäväni -romaania sekä Ferranten tuotantoa käsitteleviä juttuja.

Oma tulokulmani eroaa siten radikaalisti Ferranten romaanitaiteen ihailijoiden tai vastikään esitetyn, kovasti kehutun tv-sarjan katsojien kokemuksesta. Epäilen, että se on etu, sillä voin jo pienen tutustumisen jälkeen sanoa, että on päivänselvää, että April de Angelisin tulkinta väistämättä kaventaa Napoli-sarjan tarinaa ja rehevä maailma naisten välisen ystävyyden ympäriltä katoaa.

Silti täytyy sanoa, että kolme ja puoli tuntia kestävä esitys lunastaa tulkintansa oikeutuksen etenkin esityksen lopussa. Ferranten neljän romaanin pohjalta dramatisoitu esitys vyöryy eteenpäin omalakisena teatteriesityksenä.

1950-luvun Napolista aina 2010-luvulle kulkeva esitys kuvaa kahden naisen ystävyyttä lapsuudesta ikääntyneiksi. Ystävyyttä leimaa alusta saakka kirjoittaminen ja keksiminen, kumpikin tytöistä pinnistää kurjista oloista eteenpäin, heillä on toisissaan turvaa ja inspiraatiota machon, väkivaltaisen ja työväenluokkaisen miljöön keskellä, missä raiskaukset ja 16-vuotiaat morsiamet ovat arkipäivää.

De Angelisilla on vahva tausta etenkin klassikoiden parissa. Kuten vaikkapa Shakespearen näytelmissä ei ole keskeistä kuvailla jokaista juonenkäännettä silloin kun kerrotaan, mitä teoksessa todella tapahtuu, niin sama koskee Loistava ystäväni -dramatisointia. On tärkeää, että polveilevat tapahtumat seuraavat toisiaan, kerronta ei ole dramatisoinnissakaan ekonomista, mutta se, mitä todella tapahtuu, on Lenún ja Lilan rajaton ystävyys, missä etenkään Lenú ei koe olevansa kokonainen ilman Lilaa.

Riikka Oksasen ohjauksessa on sekä rakkautta napolilaiskorttelin yksityiskohtaiselle hahmokavalkadille että kykyä pelkistää ja leikata.

Pia Anderssonin rajattoman hahmon tulkinta on hyvin kiinnostava. Hän tekee Lenún hahmon, joka koko ajan ajattelee Lilaa ja analysoi Lilaa silloinkin kun he ovat yhdessä. Lila on tavallaan vahvemmin elävä henkilö. Cecilia Paulin osa Lilana on hankalampi ja hän säilyy arvoituksena, kuten kuuluukin. Hänestä katsoja ei saa samalla tavalla kiinni, mutta kun ymmärtää, että se on tarkoituskin, alkaa Paulin tulkinta kiehtoa.

Kun hän painaa menemään jo vähän harmaata hiuksissaan ja vahva mutta jo kärsinyt ruumis hieman kumarassa, hänen arvoituksensa vetää puoleensa koko ajan enemmän.

Lila tulee vähän kurjemmista oloista kuin Lenú ja hänen koulunkäyntinsä tyssää nopeasti vaikka hän on tytöistä lahjakkaampi ja luovempi. Lenú menee yliopistoon ja hänestä tulee – ainakin joissain piireissä – arvostettu kirjailija, ja hänen kirjailijuutensa pohjana ovat Lilan kirjoitukset. Lila päätyy nuorena avioliittoon ja joutuu taistelemaan ja selviytymään.

Muut näyttelijät naulaavat Napolin työläiskorttelit ja myöhemmin hienommat kulttuuripiirit vastustamattoman sarkastisesti, väkivaltaan viitaten mutta sillä mässäilemättä ja satuttavaa huumoria hyödyntäen esiin.

Näyttelijät tekevät yhteisön muutamin elein. Se ei ole mairitteleva vaan se on täynnä rakkaudettomuutta, riutuneita äitejä ja mafian kuristusotetta, mutta myös inhimillisyyttä ja toiveita. Tässä kavalkadissa ei näytellä leipiintyneesti pienintäkään sivuhenkilöä.

Vilma Mattilan lavastus ei pyri mihinkään näköiskuvaan, muutama liikuteltava seinä antaa kortteleiden ahtaan tunnelman, ja sama henkinen ahtaus tuntuu säilyvän myös hienommissa ja rikkaammissa olohuoneissa. Aikakausia kuvataan myös muutamin lauluin ja mielenosoituksin. Kommunistinen aate näyttäytyy erilaisena työläiskortteleissa kuin opiskelija-aktivismissa, miljööllä on merkitystä, mutta tärkein tapahtuu pinnan alla. Sofia Palillon valot ja Tinja Salmen projisoinnit kertovat sisäisestä maailmasta ja siitä loistavuudesta, mitä ystävyys kaikesta huolimatta sisältää. Vaatteet luovat aikakausia huomaamattomasti.

Ja vaikka teos on etenkin ensimmäisessä näytöksessä myös väliin kaavamainen ja kankea, sykkii Lilla Teaternin näyttämöllä joka tapauksessa kirkas tulkinta naisten välisestä ystävyydestä, sellaisesta rajattomuudesta, joka ei ehkä ole kaikkien ”ole oman elämäsi sankari” -valmentajien mieleen.

Lilla Teaternin näyttämöllä ihmiset ovat hurmaavia, ilkeitä, tyhmiä, ja luokkataustastaan riippumatta varsinaisia kusipäitä. Samalla Lenú ja Lila innoittavat toisiaan koko ajan, vaikka ovat myös toisilleen pahoja. Se saattaa olla paljon kiinnostavampi lähtökohta ihmissuhteen kuvaamiselle kuin romantiikka tai kiva ystävyys.

Kun Lenú lopussa pääsee irti ystävästään ja kasvaa omaksi itsekseen ja löytää oman äänensä, hän samalla on kadottanut jotain. Kokonaisen loistavan maailman.