Arvio: Minä valitsin sinut
Minä valitsin sinut on parisuhteiden vaikeutta kuvaava näytelmä, joka toimii läpileikkauksena niille yksityisille ja todentuntuisille ajatuksille, joita kaikissa suhteissa käydään läpi. Se on myös teos, jossa jokapäiväisestä elämästä tulee kokonaista aikaa ja yhteiskunnallista murrosta kuvaava tarina.
Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö oli heti näytelmän ensihetkistä lähtien jatkuvassa liikkeessä ja katsojat vedettiin mukaan tarinaan. Ensi-illan yleisön odottava jännitys vaihtui syvään hiljaisuuteen hetkessä, kun meidät kuljetettiin 2000-luvun alun Helsinkiin.
Minä valitsin sinut on Laura Lehtolan romaani vuodelta 2020. Kahden naisen suhdetta, äitiyttä ja aivan kaikenlaisten ihmissuhteiden vaikeutta kuvaava tarina soljui eteenpäin kohtalonomaisella voimalla, kuten siinä kuvatut suhteetkin. Oli jälleen upeaa nähdä miten se oman lukukokemuksen sisäinen maailma siirtyi lavalle.
Lehtola itse dramatisoi tarinan näytelmäksi ohjaaja Milja Sarkolan kanssa. He muokkasivat yhtä dokumenttia netin välityksellä niin, että Lehtola keskittyi dialogiin ja Sarkola dramaturgiaan. Lopputulos on kirjan henkeä ja tarinaa kunnioittava teos, jossa pitkän suhteen kaari ja seksuaalivähemmistöjen kokema myllerrys 2000-luvun alussa on onnistuttu tiivistämään soljuviin kohtauksiin lavalla. Sarkola kertoo:
”Laura Lehtolan romaani Minä valitsin sinut (Otava 2020) oli ensimmäinen lukemani romaani, joka käsitteli tätä muutosta lähietäisyydeltä, arkisesti ja tunnistettavasti. Lukiessani romaania näin myös aikuisuuteni sukupolvikokemuksen kirkkaasti ja haikeana: ”Tuon minäkin olen kokenut. Tuolla minäkin olin. Tuota minäkään en tiennyt. Tuonne minäkin jossain määrin jäin.””
Tarina on päällisin puolin arkisen oloinen kuvaus Elisan (Misa Lommi) ja Saaran (Wenla Reimaluoto) rakastumisesta opiskelijakämpässä ja siitä seuraavasta pitkästä suhteesta ja lapsen hankinnasta. Suhde kuitenkin kehittyi aikana, jolloin sateenkaariperheiden oikeuksia kyseenalaistettiin nykyistäkin enemmän ja molemmilla naisilla oli lisäksi erilaisia vaikeuksia sovittaa omaa identiteettiään yhteiskunnan ja yhteisön asettamiin muotteihin.
Hillitty Elisa kamppaili äitiyden ja häpeän kanssa erityisesti suhteessa omiin vanhempiinsa ja Saara kamppaili normeihin kangistumisen kanssa. Myöhemmin heillä on pieni poika, hankaluuksia yhteisen arjen kanssa ja Saaran suhde Anttiin (Pyry Nikkilä), joka haastatteli häntä sateenkaariperheistä.
Mieskatse on Laura Mulveyn 1970-luvulla esittämä ajatus. Sukupuolien väliset erot eivät toteudu silkassa materiaalisessa todellisuudessa, vaan myös estetiikassa. Kun katsomme yhteiskuntaa miehen katseella, niin samalla ylläpidämme miesvaltaista maailmaa. Näytelmässä mieskatse tuotiin konkreettisesti lavalle, kun tutkijan hahmo pysyi kohtauksissa lavalla ja tarkkaili naisparin toimia katse herkeämättä ja vain vähän reagoiden.
Vaikutelma oli voimakas ja samalla jokseenkin humoristinen jos sitä ajatteli mieskatseen konkretisoimisena. Koko näytelmä oli täynnä huumoria. Nauraminen vähemmistöryhmistä kertovalle tarinalle on jotain missä olisi helppo mennä väärään suuntaan, mutta tämä näytelmä onnistuu siinä tyylikkäästi. Juuri se Päivi Räsästen ja kumppaneiden aiheuttama ankea todellisuus ja identiteettien solmukohdat ovat jotain kipeää, jolle tarve purkamiselle huumorin kautta on ollut kaivattua.
Tätä näytelmää katsellessa yleisö pääsi nauramaan usein ja huumori oli ehdottamasti yhteisön kanssa nauramista. Ei sille nauramista. Erityisen hauska oli monia rooleja esittänyt Hanna Raiskinmäki, joka loisti erityisesti pikkuisen pojan maneerien täydellisessä imitoimisessa. Myös Unto Nuora Elisan isän roolissa onnistui vangitsemaan jotain oleellista sellaisesta ruohonleikkurin moottoreista kiinnostuneesta suomalaisesta miehestä.
Kipeidenkin aiheiden humoristisen purkamisen lisäksi näytelmä oli erityinen sen tahdin vuoksi. K. Rasilan lavastus oli jatkuvassa liikkeessä ja kohtaukset vyöryivät katsojan eteen voimalla. Koko tarinan parisuhde vyöryi eteenpäin ja kohtausten tahti kuvasi sitä hienosti.
Lava pyöri lähes koko ajan ympyrää ja seinät ja sisustukset vaihtuivat niin, että lavalla tuntui jatkuvasti olevan tummapukuisia teatterin työntekijöitä liikuttelemassa jotain. Siitä kaikesta syntyi mahtava käsityöläisyyden maku ja kuluvan ajan tunne. Myös Emilia Erikssonin hienot valinnat pukusuunnittelussa veivät tunnelmasta ja ajasta toiseen tunnistettavasti. Erityisesti pidin homoklubille sijoittuvasta kohtauksesta, jossa humalaiset naiset tanssivat identtisissä punaisissa flanellipaidoissa. Stereotypioille pystyy nauramaan, kun se tehdään näin lämpimästi.
Nimenomaan lämminhenkinen Minä valitsin sinut nimeomaan on. Se on on mielenkiintoinen läpileikkaus poliittisesta muutoksesta Suomessa sateenkaariperheitä kohtaan, mutta voin helposti suositella näytelmää jos etsii vain tunteellista, hauskaa ja tarinallista esitystä. Reimaluoto ja Lommi loistavat rooleissaan ja tuovat lavalle ison määrän energiaa. Lisätietoja näytelmästä löytyy Kaupunginteatterin sivuilta täällä.