Arvio: Mörköooppera
Mörköjä ja multi-instrumentalismia koko perheelle
Helsingin Kaupunginteatterin Mörköooppera tarjoilee koko perheen musiikkiteatteria kaikille aisteille. Tinkimättömän hienosti toteutettua lastenmusikaalia aikuinenkin katsoo ihmetellen ja ihaillen, nauraen ja liikuttuen.
Marjatta Pokelan laulut ovat soineet Suomen kouluissa ja päiväkodeissa jo sukupolvien ajan. Pokelan vuonna 1980 säveltämää Mörköoopperaa ei ole varmasti koskaan siirretty näin upeasti näyttämölle: ohjaaja Kimmo Virtasen, koreografi Jyrki Karttusen ja dramaturgi Merja Turusen Helsingin Kaupunginteatterille sovittama versio on onnistuneesti päivitetty nykykatsojalle niin ilmaisultaan, lavasteiltaan kuin musiikiltaankin.
Tarinan alussa Mörkö lähtee pohjoisesta satumetsästään seikkailemaan ihmisten, ”Mölliäisten”, maailmaan päätyen aina Helsinkiin ja Eduskuntatalon käytäville. Mörön matka on oikeastikin ooppera sikäli, että varsinaista puhetta ei kuulla – ymmärrettävää tekstiä tulee vain laulujen aikana. Tai ei, kyllähän Mr. Beanin siansaksaa muistuttava puheenmökellyskin huimaan näyttelijäilmaisuun liitettynä tekee laulujen välisistä slapstick-juonenkäänteistä ihan ymmärrettäviä niin pienille kuin isoille katsojille.
Ja hälvennettäköön huolten taakkaa niiden vanhempien harteilta, jotka punnitsevat uskaltaako perheen pienimpiä viedä tähän esitykseen. Uskaltaa, sillä tämä Mörkö ei ole nimestään huolimatta pelottava, eikä edes ilkeä vaan ennemminkin sympaattinen, utelias tallustaja.
Mörkönä tallustelee lukuisia tähtirooleja HKT:n suuren näyttämön megamusikaaleissa tehnyt Sanna Majuri, joka on ahkeroinut lisäksi ääninäyttelijänä musiikillisesti kunnianhimoisissa animaatioelokuvissa.
Mörköoopperan lavalla nähdään Majurin seurana mitä osaavin joukkue varsinkin tanssin saralla ansioituneita HKT:n esiintyjiä. Ensemblen ainoa miesnäyttelijä Heikki Sankari on Majurin tavoin lapsille mitä tutuin dubbausääni animaatioelokuvista ja -televisiosarjoista.
Alisha Davidowin yltäkylläinen puvustus ja fantastinen lavastus rakentuvat näyttämölle syötävän herkulliseksi värien ja muotojen maailmaksi, jonka kanssa William Ilesin valaistus soi samassa sävellajissa. Lavastuksen ja valon rajapinnat katoavat läpivalaistujen varjokuvien ja ”orkesteriomenan” lampunvarjostimien kaltaisten ratkaisujen kohdalla.
Äänisuunnittelija Aleksi Sauran toteuttama soundi on murea, ja bassorekisteri jymisee vakuuttavasti ilman tarpeetonta luukuttamista. Pienen näyttämön upouusi surround-järjestelmä esittäytyy edukseen sadejaksossa, jossa katsoja tuntee tosiaan joutuvansa vesisateen keskelle.
Syksyllä peruskorjatun teatterirakennuksen uusi näyttämömekaniikkakin on valjastettu palvelemaan työryhmän visioita: nopeasti ja äänettömästi pyörivä näyttämö nostimineen mahdollistaa toinen toistaan vallattomampia näyttämökuvia.
Mörköoopperan lauluista on tullut klassikoita, jotka elävät jo omaa elämäänsä – tunnetuimpana tietysti ”Mörkö se lähti piiriin”. HKT:n työryhmästä täytyy erityisesti mainita teoksen kaikki kappaleet tuoreesti sovittanut ja niiden toteutuksesta lavalla yksin vastaava Lauri Schreck, joka nousi multi-instrumentalistina esiin Talent Suomi -finaalissa pari vuotta sitten.
Esiintyjien tavoin täydessä rooliasussa ja -maskissa soittava Schreck on lavastukseen kuuluvasta jättiomenasta kuoriutuva ”musiikkimato”, joka liikkuukin varsin liukkaasti kymmenistä soittimista ja apuvälineistä koostuvassa live-studiossaan.
Sibelius-Akatemiassa bändityöskentelyä opettava Schreck on virtuoosi niin konserttikanteleen kuin kitaroidenkin kanssa. Yhden miehen orkesterina hän heittää luuppiin tahdin tai parin fraasin jykevää synamattoa, sitten muhevaa basso-ostinatoa ja lopuksi kekseliään kompinpätkän Rolandin multipadilta, joiden jauhaman taustan päälle voi sitten alkaa kuorruttaa kokonaisuutta akustisemmilla kieli- ja lyömäsoittimilla.
Schreckin näpeissä Pokelan musiikki päivittyy lähes 40 vuoden takaisesta asustaan tähän päivään. 2000-luvun versiossa kuullaan myös asiaankuuluvat metallit ja räpit, mutta ei epämukavasti päälleliimattuna – ”kun tämmöstä nyt kuuluu olla” – vaan osana moni-ilmeistä sointikudosta, jossa erottuu kaikuja niin rockista, koneellisesta popista ja ambientista kuin kansanmusiikistakin.
Mörköoopperaa esitetään toukokuun puoliväliin, ja esitys palaa ohjelmistoon kesätauon jälkeen.