Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Mörköooppera

Tuula viitaniemi – Yle/Penkkitaiteilija – 5.4.2018

Mörköoopperan ilahduttavan raikas paluu

Helsingin Kaupunginteatterin Mörköooppera on valloittava ja värikäs juttu, jossa Mörkönä säteilee Sanna Majuri. Marjatta Pokelan liki 40 vuotta sitten julkaistut laulut tuntuvat raikkailta. Katsomossa on hauskaa, ja niin tuntuu olevan näyttämölläkin.

Olin 9-vuotias, kun Mörköooppera ilmestyi vuonna 1980, joten ehdin saada täyden annoksen Mörkölauluja lapsuudessani. Suurin hitti, Mörkö se lähti piiriin, kaikui joka pihassa, kerhossa ja luokkahuoneessa läpi 1980-luvun.

Tarinassa utelias Mörkö lähtee pohjoisesta satumaailmasta ihmisten luo. Mörkö suuntaa ensin Ouluun ja ihmislasten kouluun, ja lopulta Sutti-suden kyydissä Helsinkiin asti. Vastaanotto on tyly ja Mörölle tulee suru: lumiukko pitää siivota parkkipaikalta, ratikkaan ei pääse, eikä presidentinlinnaankaan. Ihmekös että Mörkö päättää palata kotiin.

Huvittava oivallus iskee – olen yläsavolaisesta pikkukylästä kotoisin, ja Mörkö ehti aikoinaan visiitille Helsinkiin ennen minua! Nyt olin katsomossa 6-vuotiaan kuopukseni kanssa, hänelle Mörön seikkkailujen maisemat ovat tietysti tuttuja ja kotoisia.

Omille lapsilleni en ole tullut soittaneeksi Pokelan klassikoksi muodostuneita mörkölauluja. Virhe! Onneksi aloitimme edes nyt; valmistauduimme kuopuksen kanssa esitykseen kuuntelemalla alkuperäisiä tulkintoja oopperan lauluista, ja niiden maailma ja huumori upposivat lapseen välittömästi. Vastedes taatusti kuunnellaan näitä lauluja.

Kaupunginteatterin näyttämösovituksessa laulut kulkevat kekseliäästi ja rennosti tarinan tukena. Varsinkin ensimmäinen puoliaika on silkkaa riemua, toisella puoliajalla dramaturgia on vähän löysempi.

Pokelan laulut eivät ole vanhentuneet pätkääkään, vaikka presidentinlinnan ikkunassa kurkkiva ukko onkin vaihtunut monet kerrat, ja ollut välillä akkakin.

Sanna Majuri on täydellinen Mörkö. Herttainen, vekkuli, kumma pikku otus. Ei yhtään pelottava, mutta sopivasti jännä.

Kaupunginteatterin näyttelijät ja tanssijat ovat muutkin kujeilevassa menossa täysillä mukana. Pienimmätkin piipahdukset näyttämöllä tehdään iloitellen.

Sanna Majuri on täydellinen Mörkö.

Koko työryhmä on samassa juonessa mukana: kaikki mitä näyttämöllä tapahtuu, liikkuu, kuuluu ja näkyy, tuntuu juuri oikealta, satumaisen hupsun mörkömäiseltä.

Eniten tykkäsin, Mörön lisäksi, Tirriäisistä! Kerrassaan rakastettavaa, supisevaa sakkia.

Kun kyselin esityksen jälkeen kuopukselta kokemuksesta, hän käytti useasti sanaa ”hassu”. Mörkö oli hassu, Ville ja Kalle olivat hassuja. Se oli hassua, kun Mörkö ja opettaja rokkasivat, ja taivaalta tippui omenoita. Erityisen hassua oli tietysti lapsesta (ja aikuisesta) se, kun Möröltä pääsi Eduskuntatalossa paukku.

Ainoa kriittinen huomio lapselta tuli musiikin voimakkuudesta – tässä olen samaa mieltä. Varsinkin sähkökitara ja rumpusoundit soivat useasti turhan lujaa.

Pokelan musiikki on hurmaavaa ja, no, hassua, ja hetkittäin musiikin sävykäs huumori oli hukkua sähköiseen pauhuun. Muuten kyllä pidin kovasti Lauri Schreckin sovituksista ja soitosta. Parhaita hetkiä olivat ne, kun Schreck soitti kannelta tai näppäili kitaraa, soitti ja lauloi kevyesti sekä kekseliäästi.

Pulleapyllyisiä torimummoja ja hurmaavia Tirriäisiä olisi voinut katsella vaikka kuinka!

Itselleni kaikkein mieleenpainuvinta esityksessä ehkä kuitenkin ovat puvut ja maskeeraukset. Alisha Davidow on vastuussa puvuista, Jutta Kainulainen naamioinnista, ja miten upeaa työtä he ovatkaan tehneet. Näitä pulleapyllyisiä torimummoja ja hurmaavia, harsoisia Tirriäisiä olisi voinut katsella vaikka kuinka!

Lapseni sanoi illalla kotona, että mennään Mörköoopperaan toisenkin kerran. Kun kysyin, mitä hän erityisesti haluaa nähdä uudestaan, lapsi näytti sormillaan: ne hienot viivat silmien ympärillä.