Arvio: Moulin Rouge! Musikaali
Moulin Rouge! – Helsingin kaupunginteatterin suurmusikaali pursuaa elämäniloa ja energiaa
Upeaääniset Jennie Storbacka (Satine) ja Martti Manninen (Christian) loistavat Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge -suurmusikaalissa.
Helsingin kaupunginteatteri jatkaa kansanterveystyötä jälleen yhdellä hyvää mieltä ja energiaa pursuavalla musikaali-ilotulituksella. Hieman kankeasti nimetty Moulin Rouge! Musikaali oli virkistävä kokemus jo elokuussa, ja voin vain kuvitella, mikä piristysruiske se on marraskuun harmaudessa.
Musikaali pohjautuu pitkälti vuonna 2001 ilmestyneeseen, Baz Luhrmannin ohjaamaan elokuvaan. Alkuperäinen teos jatkoi Romeo + Juliet -elokuvasta suuren yleisön tietoisuuteen nousseen Luhrmannin värikästä ja rytmikästä tapaa kertoa päähenkilöiden tuhoon tuomittu rakkaustarina säkenöivän tyylin ja pophittien maustamana.
Tutut elementit ovat läsnä myös tässä 10 Tony-palkintoa keränneessä teatterimusikaalissa, vaikka kappalemaailmaa on hieman uudistettu ja monipuolistettu entisestään.
John Loganin käsikirjoittaman musikaalin päähenkilöt ovat 1800-luvun lopun boheemeja, jotka elävät Pariisissa köyhää, tuberkuloosin vainoamaa elämänsä täysillä, taiteelle omistautuen. Nuori säveltäjä Christian (Martti Manninen) on saapunut Montmartreen menestyksestä haaveillen. Hän kohtaa Lautrecin (Antti Lang) ja Santiagon (Matti Leino), jotka toivovat Christianin sävellyksistä nostetta teatterikappaleelleen.
Christianin tehtäväksi jää ylipuhua Moulin Rougen tähtiesiintyjä Satine (Jennie Storbacka), jotta tämä ottaisi kolmikon teoksen esitettäväkseen. Christian ja Satine tietysti rakastuvat, mutta rakkautta uhkaa Monrothin herttua (Joel Mäkinen), joka on niin ikään iskenyt silmänsä Satineen ja jolla on valta antaa koko porukalle potkut. Lisäksi Satinella on karmea salaisuus, jonka hän on pitänyt Christianilta.
Moulin Rouge -elokuva tarjosi aikoinaan jotain uutta ja ihmeellistä muiden elokuvien yleisilmeeseen verrattuna, ja musikaali jatkaa samaa linjaa. Se tempaisee mukaansa vastaansanomattomalla voimalla ihan jo silkalla aistiärsykkeiden tulvalla. Kymmenet tutut hitit, hieno ja koskettava musiikki, pettämätön visuaalisuus ja päähenkilöistä välittyvä into saavat ajan kulumaan nopeasti.
Musikaali ui tai hukkuu esiintyjien myötä, ja kapellimestari Ville Myllykosken johtama orkesteri luo laulajille hyvät edellytykset. Upeaääniset Jennie Storbacka (Satine) ja Martti Manninen (Christian) pääsevät loistamaan, ja rosoisempien roolien esittäjät kuten Risto Kaskilahti(Harold Zidler) ja Matti Leino (Santiago) täydentävät pääparia.
Potpuritykitys lähtee käyntiin heti musikaalin alussa, mutta tosissaan boheemit pääsevät vauhtiin toisessa näytöksessä, kun Christian painii mustasukkaisuudessaan El Tango de Roxanne -kappaleen tahdittamana ja yrittää hukuttaa murheensa absinttiin. Hienojen tanssikohtausten koreografia tarjoaa ilahduttavaa poikkeusta perustyyliin.
Kappaleiden käännökset ovat paikoin erinomaisia (suomennos Paavo Leppäkoski), paikoin hieman ontuvaa finglishiä, mutta erityispisteet siitä, että sikermään on saatu ujutettua maistiaisia myös vanhoista suomalaisista hiteistä.
Takisin lavastus vie katsojat heti saliin astuessa sadan vuoden takaiseen Pariisiin. Erityisesti tärkeää roolia näyttelevä elefanttitorni osoittautuu kekseliääksi ja monikäyttöiseksi. Lavastus ja valosuunnittelu (Palle Palmé) pelaavat erinomaisesti yhteen ja valoja käytetään parissa kohtauksessa hienosti aksentteina. Puvustus (Astrid Lynge Ottosen) on tietenkin upea, kuten odottaa sopii.
Moulin Rougen päähenkilöiden johtotähtiä ovat totuus, kauneus, vapaus ja rakkaus ja niihin liittyvät tinkimättömyys, joka ei kavahda kuolemaakaan. Suuret tunteet välittyvät myös katsomoon, ja traagisista käänteistään huolimatta musikaali jättää elämäniloisen jälkimaun.
Musikaali on osa pohjoismaista yhteistuotantoa.