Arvio: Nukkekoti, osa 2
Helsingin Kaupunginteatterin Nukkekoti, osa 2 – miten käy Noralle?
Alkunäkymä on vaikuttava. Niukasti lavastetun Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön takaseinän keskellä olevat pariovet avataan ja oviaukossa seisoo upeassa viininpunaisessa asussaan ja vielä näyttävämmässä lierihatussa kaunis, tumma nainen. Heti on selvää, että nainen on Henrik Ibsenin Nukkekodin Nora, joka on palannut poissaolon jälkeen takaisin taloon, josta on viisitoista vuotta aiemmin lähtenyt ovet paukkuen, pettyneenä puolisoonsa, pettyneenä avioliittoonsa ja jättäen kolme pientä lastaan lastenhoitaja Anne Marien hoiviin.
Ennen Lucas Hnathin Nukkekoti, osa 2 -näytelmän katsomista on mielestäni hyvä kerrata, mitä ykkösosassa eli Ibsenin Nukkekodissa tapahtuikaan. Todella yksinkertaistettu versio vuonna 1879 kirjoitetusta Nukkekodista on seuraava: Nora on naimisissa Torvaldin kanssa, joka ei hyväksy rahan lainaamista missään olosuhteissa. Kuitenkin Nora on turvautunut lainaamaan rahaa Torvaldin oltua sairaana ja saadakseen miehelle hoitoa. Hän on tehnyt tämän salaa ja väärentänyt papereihin isänsä nimikirjoituksen, sillä nainen tarvitsi aina isänsä tai miehensä suostumuksen sopimuksiin. Aikaa on kulunut, Nora on melkein maksanut lainan takaisin pihistämällä talousrahoista, kun tilanne paljastuu tiettyjen Torvaldin työhön liittyvien kuvioiden vuoksi. Torvald on raivoissaan ja pitää Noraa moraalittomana, ja siksi sopimattomana äitinä heidän kolmelle lapselleen, mutta antaa kuitenkin anteeksi. Se ei Noralle riitä, sillä hänelle on selvinnyt, että heidän liittonsa ei ole tasa-arvoinen ja hän päättää lähteä etsimään itseään.
Ibsenin näytelmä oli erittäin rohkea 1800-luvun norjalaisessa yhteiskunnassa tuodessaan esiin ajatuksia ja tunteita pidätellyn ulkokuoren takana. Mutta mitä uutta jatko-osalla, jonka tapahtumat ovat edelleen 1800-luvulla, on tarjottavana 2010-luvulla?
Nukkekoti, osa 2 -näytelmässä on neljä näyttelijää. Nora, lastenhoitaja Anne Marie, aviomies Torvald ja Noran ja Torvaldin nuorin lapsi, jo aikuinen Emmy. Noraa näyttelevä Susanna Mikkonen on koko ajan näyttämöllä ja käy keskustelua vuorotellen muiden kanssa.
Ilman juonipaljastuksia voi kertoa, että Nora on tullut kotiin ja jälleen agendalla on sopimuspaperi, johon tarvitaan mies allekirjoittajaksi. Hän ei ole siis tullut siksi, että ikävöisi vanhaa elämäänsä, miestään tai lapsiaan, vaan aivan käytännöllisistä syistä. Elämä nukkekodissa on asettunut uomiinsa ilman Noraa, joten hänen paluunsa tietenkin sekoittaa ajatukset ja nostaa vanhat tunnot pinnalle.
Oliko Noran lähteminen ollut reilua muita kohtaan? Kukin vuorollaan tilittää, miten Noran itsensä etsiminen oli vaikuttanut heidän elämäänsä. Nora on kuitenkin melkoista teflonia, häntä ei liikuta edes se, miten lapset ovat äidin lähdön kokeneet. Yllättäen ei olekaan mitään väliä, että ollaan epookkivaatteissa, sillä teksti on erittäin ajatonta. Näytelmän puhe onkin nykykieltä, joka korostaa ajattomuutta, ihmisrodun perimmäisiä tarpeita olla nähty, hyväksytty ja rakastettu. Olla jollekin tärkeä.
Susanna Mikkonen on minulle aivan uusi tuttavuus ja Nooran rooli on vaativa. Hän oli roolissa hetkittäin varma ja vahva Nora, toisaalta hänen hymyilevä olemuksensa taipui hennosti vihaan ja raivoon. Ursula Salo lastenhoitaja Anne Mariena teki vakuuttavan roolin, samoin uusi tuttavuus, Emmy-tytärtä esittänyt Elina Hietala, jonka tunnerekisteri oli erittäin uskottava. Santeri Kinnunen sai tuoda Torvaldista yllättävän sympaattisen puolen näyttämölle.
Lucas Hnath on kirjoittanut hyvän puhenäytelmän, joka pistää katsomossa miettimään ihmissuhteita, samaistumispintaa löytyy monelta kulmalta. Näytelmään raikkautta tuo erityisesti Emmy-tytär, joka laukoo totuuksia kuten nuorilla aikuisilla on tapana. Lavastus on pelkistetty, mutta toimiva. Näytelmän loppuratkaisussa nukketalon seinätkin romahtavat, eikä katsojana jäänyt tunnetta, että tarvitsisi vielä Nukkekoti, osa kolmen!