Arvio: Paahtimo
HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERIN PAAHTIMO: VAELLUSTA MODERNIN TYÖELÄMÄN PREERIALLA
Taannoisella kirjamessumatkalla pääsin pitkästä aikaa myös Helsingin Kaupunginteatteriin, eikä mille tahansa näyttämölle vaan Studio Pasilaan, joka oli minulle kokonaan uusi tuttavuus. Olin valikoinut messuviikonlopun näytökseksi sopivan keveäksi ja helposti sulavaksi teokseksi olettamani näytelmän, sillä täyteläisten messupäivien ja virikeyliannostuksen jälkeen on turha yrittää paneutua mihinkään liian vaativaan.
Paahtimon esittelyssä esityksellä luvattiin olevan jopa piristävä vaikutus, joten mikä sen sopivampaa!
Mikko Reitalan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama työelämäkomedia sijoittuu paitsi nykypäivän työelämään myös meille suomalaisille niin rakkaaseen kahvin maailmaan. Nimensä mukaisesti tarinassa nimittäin työskennellään pienkahvipaahtimolla. Vaikea kuvitella trendikkäämpää ja nykypäivää kuvastavampaa miljöötä (ehkä pienpanimoita lukuunottamatta).
Sanna-June Hyde ja Vappu Nalbantoglu esittävät sisaruksia, jotka ovat kuin yö ja päivä. Annilla (Nalbantoglu) riittää tutkintoja ja arvosanoja, mutta sosiaalisten tilanteiden pelko saa hänet jäätymään työhaastatteluissa. Olivia (Hyde) puolestaan on karismaattinen, mutta ammatillista kunnianhimoa ongelmiin usein hakeutuvalta naiselta puuttuu. Kun Olivia psyykkaa siskoaan työhaastattelua varten, tuleekin hän napanneeksi vahingossa siskonsa unelmatyöpaikan tämän nenän edestä!
Mutta hätä ei ole tämän näköinen, sillä eikö ideaali työntekijä omaakin Annin osaamisen, mutta Olivian ulkonäön ja sosiaalisen lahjakkuuden? Entä jos heistä yhdessä muodostuukin se Anni, joka käy Kofilla töissä, ja hurmaa kaikki niin osaamisellaan kuin karismallaan? Voiko yhdestä ihmisestä ylipäänsä löytyä kaikki tarvittavat ominaisuudet?
Lavalla nähdään tiivis näyttelijäkuusikko, joka ottaa koko lavan haltuun ja saa ensemblen vaikuttamaan kokoaan suuremmalta. Ennen kaikkea hahmot saavat samaan aikaan tirskumaan ja vajoamaan penkin alle myötähäpeästä. Väitän tavanneeni myyntipäällikkö-Jessejä (Jarkko Niemi) ja Christina-talouspäällikköjä (Leena Rapola) urani varrella aika monia. Paikoitellen hahmot tuntuivat niin tutuilta, että epäilen vahvasti näyttelijöiden ujuttautuneen yritysten kahvihuoneisiin yritysvakoilua tekemään.
Hieman, mutta vain hieman, vähemmän tutulta tuntui Kofin toimitusjohtaja Pepe (Pertsa Koivula), jonka tunnistaa cowboy-buutsien narinasta ja Ennio Morriconen soittoäänestä. Oikeasti töitä paahtimolla tuntuu tekevän lähinnä Samuli, jota Jasir Osman esittää niin valloittavasti, että kahvin paahtamista koskeva yli-innokkuus vaikuttaa ihan todelliselta.
Henkilöhahmot kuvastavat kukin herkullisesti nykypäivän työelämää ja sen täysin muuttunutta luonnetta. Siinä missä Samuli ja Olivia edustavat sosiaalisesti pätevää ja nykypäivän vaatimuksiin hyvin sopeutunutta työelämä-nomadia, ovat Pepe ja Christina jo ratsastamassa kohti auringonlaskua. Hahmoista Jesse ja Anni ovat jossakin siinä välissä. Jesse jolkottaa lycrapöksyissään muiden perässä, mutta taidot eivät ehkä oikein riitä. Anni puolestaan ei ole koskaan edes päässyt hyppäämään kyytiin.
Esitys haastaa katsojan pohtimaan: riittääkö se, että osaa brändätä itsensä oikein? Tarvitaanko vielä oikeaa osaamista?
(Väitän, että tarvitaan.)
Vaikka näytelmän huomiot ovat oivaltavia ja piikit toisinaan aika teräviäkin, on esityksen yleissävy kuitenkin hyväntahtoinen. Pidin tekstistä todella paljon. Henkilöt puhuvat paljon, älykäs dialogi rönsyää ja haastaa, mutta pysyy hyvin kasassa ja vie tarinaa koko ajan eteenpäin.
Vaikka tarinan jännite syntyy farssille tyypilliseen tapaan salaisuudesta, joka ei saa paljastua (mutta tietysti paljastuu), ei esityksessä ollut liikaa sekuntikellolla ajoitettua ovien paukuttelua, vaan komedialle jäi myös tilaa elää ja hengittää vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.
Todellakin, virkistävä vaikutus!