Arvio: Päiväni murmelina
Kasvukertomus musiikin ja hirteishuumorin värittämänä
Mitä jos jäisit elämään päivääsi yhä uudestaan ja uudestaan kohdaten samat ihmiset, tapahtumat ja kommellukset päivän varrelta?
Samat ärsyttävät henkilöt tulevat ja kysyvät samat kysymykset, sanovat samat sutkautukset ja kertaavat samat ongelmat aina samaan aikaan?
Helsingin kaupunginteatterin Päiväni murmelina -musikaalikomedia kertoo saman tarinan, kuin kulttimaineeseen noussut 1993 julkaistu elokuva, mutta vivahteikkaammin ja isolla ilmeellä, kuten isojen musikaalien on tapana tehdä. Vaikka näytelmä revittelee elokuvaan nähden teemojaan paljon isommin, tuttu pohjavire ja käänteet on elokuvasta otettu mukaan. Katsoja tietää katsovansa samaa tarinaa.
Punxsutawney on pieni paikkakunta Yhdysvalloissa. Joka vuosi 2. helmikuuta vietetään Murmelin päivää, jonka pohjimmainen tarkoitus on ennustaa kevään tulemista. Perinne on oikeasti olemassa, jokavuotinen tapahtuma, mikä on levinnyt myös laajemmalti Pohjois-Amerikassa.
Tarinassa itsekeskeinen meteorologi Phil Connors (Lari Halme) passitetaan työtehtäviin raportoimaan murmelinpäivästä Punxsutawneyiin. Paikkakunta, sen asukkaat eikä liiemmin paikalla olevat kollegatkaan, tuottaja Rita Hanson (Maria Lund) ja kameramies Larry (Henrik Hammarberg), ole Connorsin mieleen. Mitä pikemmin työt saa tehtyä, pakattua auton ja lähdettyä pois paikkakunnalta, niin sen parempi. Jostain syystä Phil jää elämään yhä uudestaan samaa päivää, eikä poispääsyä aikakierteestä näytä olevan.
Musikaalista ei vauhtia puutu. Ensimmäinen näytös varsinkin on paikoitellen hengästyttävää katsottavaa. Lavasteet, tapahtumat ja hahmot vaihtuvat tapahtumapaikkojen myötä tiuhaan, mutta tarinan mukaisesti toistaen itseään. Paha kompastuskivi voisi olla juuri tarinan toistoon perustuva rakenne.
Mutta kuten elokuva, myös musikaali onnistuu välttämään katsojan puuduttamisen, vaikka näytelmän toisella puoliskolla voi lieviä turhautumisen merkkejä nousta pintaan. Pienin kerronnallisin ja musiikin auttamin keinoin tarina pysyy mielenkiintoisena ja eri helmikuun 2. päiviin on saatu tarpeeksi eroja tarinan mielenkiinnon ylläpitämiseksi.
Alkuperäisen elokuvankin kirjoittajana toiminut Danny Rubin on kääntänyt tekstinsä hyvin musikaaliksi. Alkuun isosti odottamani australialaiskoomikko-näyttelijä-muusikko Tim Minchinin säveltämät kappaleet eivät pettäneet odotuksia. Laulut ja niiden sanat ovat toimiva osa kokonaisuutta ja herran aiempaa tuotantoa tuntevat tunnistavat tekijänsä popiin, rokkiin ja jazziin taipuvista, tarttuvien melodioiden kappaleista. Hirtehistä huumoria sisältävät sanoitukset ovat paikoitellen täyttä timanttia, ja niiden onnistuneista suomennoksista on kiittäminen Reita Lounatvuorta ja Hanna Kailaa.
Lari Halmeen esittämää Phil Connorsia on aivan turha koittaa yhdistää elokuvan ilmeettömään Bill Murrayn esittämään Connorsiin, eikä se ole ollut tarkoituskaan, onneksi. Musikaalin ja elokuvan Connorsia yhdistää sama pinnallisuus ja ylimielisyys, mutta muuten hahmot on kirjoitettu omiin viitekehyksiinsä. Lari Halme on taitava yksinään ja osana ensembleä, ja tuo näin musikaalin-Connorsin oivasti esiin. Maria Lundin esittämässä Rita Hansonissa on paljon enemmän yhdistettävää elokuvan Andie MacDowelliin, eikä se ole huono asia. Lund tuo laulutaidollaan hahmonsa esittämät kappaleet omalle tasolleen ja välillä niin korkealle, että muut jäävät taustalle.
Samuel Harjanne tuntuu olevan ohjaajana nykyään, kun on kyseessä iso ja näyttävä musikaali. Harjanne on ohjannut vauhdikkaan ja napakasti hyppysissä pysyvän eheän kokonaisuuden. Näytelmän koreografi Simon Hardwick ansaitsee myös kiitoksensa: vaikka kohtauksissa tapahtuu ajoittain paljon, ei koreografia koskaan mene yli. Jos Punxsutawneyssä elettäisiin kuin musikaalissa, voisi hyvin kuvitella kaupungin asukkaiden elävän ja liikkuvan näin.
Kuten elokuvakaan, ei näytelmä kerro vastausta Phil Connorsin yhä uudelleen elettävään murmelinpäivään, eikä vastausta siihen kysymykseen tulla todennäköisesti koskaan saamaan. Tätä ei edes haluta tarkoituksellakaan tuoda esille, eikä se ole oleellista. Pohjimmiltaan Päiväni murmelina-musikaalissa on kuitenkin kyse kasvukertomuksesta, ja ihmisen kykyyn oppia toisen kunnioittamista ja omaa elämäänsä.