Arvio: Paradisdoktrinen
Elämä on absurdi piina
Teater Mestolan Paradisdoktrinen-komediassa eksistentiaalista maailma-ahdistusta potee ihmisen sijaan Jumala. Esitys alkaa kauas tulevaisuuteen ja toiseen ulottuvuuteen sijoitetulla jaksolla, jossa rastatukkainen ja -partainen Jumala (Lidia Bäck) potee luomiskramppia ja käy hirtehistä dialogia luonnontieteellisistä paradigmoistaan kiinni pitävän ja vieläkin karvaisemman Charles Darwinin (Martin Bahne) kanssa.
Jumalan on vaikea hyväksyä post-apokalyptisessa tilassa olevan maapallon viimeisten kyborgiasukkaiden, Adamin (Bahne) ja Evan (Iida Kuningas), kadonnutta uskoa ja kyvyttömyyttä edes pyytää apua luojaltaan. Turhautumisestaan huolimatta Jumala päättää antaa ihmiselle vielä uuden mahdollisuuden.
Luomisen päivitetyssä versiossa jälleen lihaa ja verta olevat Adam ja Eva aloittavat yhteisen taipaleensa nettitreffeillä vuoden 2017 Suomessa ja muodostavat pian syntyvän poikansa Davidin (Bäck) kanssa hipsteriluokkaisen ydinperheen. Tätä paratiisia varjostaa tieto siitä, että maapallo on tuhoutumassa 16 vuoden päästä meteoritörmäyksessä.
Lähestyvästä maailmanlopusta huolimatta Adam juuttuu haaveeseensa breikata DJ:nä ja itkee mieskriisiään Karl Ove Knausgårdin näköiselle baarimikolle. David puolestaan kasvaa kieroon Milton Friedmanin kummitellessa lastenhuoneessa ja sekoaa murrosiässä kehonrakennusnarsismiin. Eva sentään potee asiaankuuluvaa maailmantuskaa, mutta banalisoi tuntonsa tragikoomisissa videoblogeissaan.
On vähemmän yllättävää, että toive ihmisen kääntymisestä nöyremmäksi ja tiedostavammaksi etenee jälleen katastrofiin.
Fredrik Lundqvistin ja Joséphine Wistedtin osaava ohjaus, esityksen luova puvustus, lähinnä pahvilaatikoista koostuva lavastus ja silhuetteja taitavasti hyödyntävä valaistus luovat näytelmään persoonallisen maailman.
Fabian Silénin teksti on satiirissaan terävä ja viihdyttävä, mutta hiukan pitkä ja runsaudessaan vaikeasti yhteensopivia aineksia viljelevä.