Saavutettavuustyökalut

Arvio: Pieni merenneito

Arna Grym – Cocoa etsimässä – 6.9.2023

Helsingin Kaupunginteatterin Pieni Merenneito 5-vuotiaan kanssa

Viime vuonna joulun alla kävimme Friidun ja muutamaa vuotta vanhemman serkkunsa Pikku Ystäväisen kanssa Studio Pasilassa katsomassa koko perheen joulunäytelmä Saiturin joulu. Siitä asti, eli kokonaista yhdeksän kuukautta, meillä on leikitty lähes päivittäin orpotyttöä. Uusi leikki oli siis jo enemmän kuin tervetullut.

Pienen Merenneidon suositusikäraja on 7, mutta me arvioimme sen sopivaksi joulukuussa 6 vuotta täyttävälle Friidulle. Käytiin etukäteen keskustellen läpi kohtaukset, jotka saattaisivat olla pelottavia, ja tyttö vakuutti, että häntä ei ainaskaan pelota yhtään.

Elokuussa uusinta-ensi-iltaan tullut Pieni Merenneito on jotakuinkin sama toteutus kuin vuonna 2019 HKT:n ohjelmistossa ollut musikaali, ja kun olimme sen silloin aikanaan nähneet, tiesimme suunnilleen, mitä odottaa.

Odotukset olivat siis jo valmiiksi korkealla, mutta ne onnistuivat jopa ylittymään! Ja uuttakin tässä oli, muutamia muutoksia miehityksessä, muun muassa.

Pieni Merenneito on visuaalisesti näyttävä ja kerronnaltaan mukaansatempaava satu – lumoava rakkaustarina – joka vakuutti sekä perheen pienimmän että meidät isommat. Siitä hetkestä, kun valot katsomossa sammuivat ja esitys alkoi, meidän välistä kuului vähän väliä haltioitunut ”Ooh!” ”Wauuu! ”Aaah!” tai ”Onks toi oikee?” Pienen seuralaisen aito ihastus sai meidät aikuiset suorastaan liikuttumaan, niin vilpitöntä se oli.

Heti aplodien jälkeen Friidu ilmoitti haluavansa tulla pian uudelleen. Tyttö jaksoi siis oikein hyvin 2,5-tuntisen teatteriesityksen (väliaikoineen), eikä häntä tosiaan pelottanut edes dramaattisissa Ursula-kohtauksissa.

Ursulan roolissa nähtävä Sanna Saarijärvi ansaitsee muuten erityiskehun, hän on loistava! Muutkin näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia, esimerkiksi Arielin roolissa nähtävä Yasmine Yamajako tulkitsee itsenäistymisessään kipuilevan, hieman itsepäisen ja herkän nuoren mielenmaisemaa samaistuttavasti.

Erityiskehuja ansaitsee myös Pienen merenneidon tekninen toteutus, joka onnistuu vangitsemaan merenalaisen maailman todella upeasti. Hologrammeina hohtavat meduusat tulevat melkein syliin, ja kohtaus, jossa prinssi Erik vajoaa veteen, näyttää todella aidolta. Erilaisten kalojen ja muiden merenelävien yksityiskohdissa riitti myös ihailtavaa ja ainakin permannon etuosaan ne erottuivat hyvin.

Tarinana Pieni Merenneito tuntuu ensin vähän vanhanaikaiselta ja stereotyyppiseltä. Tyttö ihastuu prinssiin, prinssi valitsee tulevaa puolisoaan koe-esiintymisen avulla ja puolisoehdokkaista kaikki ovat tietenkin paitsi lääpällään prinssiin myös kliseisesti jotenkin outoja. Mutta pohjimmiltaan tarinassa on kyse paitsi tietenkin rakkaudesta, myös oman polun kulkemisesta. Ariel kuuntelee omaa sydäntään ja kapinoi hänelle asetettuja odotuksia vastaan. Samoin tekee prinssi, joka rakastaa merta ja haluaisi olla mieluummin merimies kuin tuleva kuningas. Ja lopussa he saavat toisensa.

Alkuperäisessä H. C. Andersenin sadussa pieni merenneito ja prinssi tosin eivät saa toisiaan, vaan merenneito pelastaa prinssin kuolemalta ja muuttuu itse meren vaahdoksi. Ihan hyvä siis, että teatterisovitus (kuten myös Disneyn animaatioelokuva) perustuu alkuperäiseen satuun vain löyhästi ja dramaattisimpia käänteitä on siloteltu ihan reippaasti.

Pientä Merenneitoa voi kursailematta kuvailla sanoilla spektaakkeli, suurmusikaali, maailmanluokan esitys, teatteritapaus, visuaalinen ilotulitus, lumoava satu. Huumoriakaan ei ole unohdettu, vaan sekä lapsia että aikuisia naurattaa monessa kohtaa. Meidän perheen aikuisilla sekoileva kokki -farssi meni vähän yli, mutta lasta nauratti.

On varmaan sanomattakin selvää, että suosittelemme Pientä Merenneitoa lämpimästi ihan kaikille – sekä lasten kanssa että ilman. Pieni Merenneito on loistavaa teatteriviihdettä Helsingin Kaupunginteatterin totuttuun tyyliin. Mene ennen kuin on liian myöhäistä.