Arvio: Pieni merenneito
Pieni merenneito (Helsingin Kaupunginteatteri)
Helsingin Kaupunginteatteri esittää musikaalia Pieni merenneito, joka perustuu alunperin Hans Christian Andersenin satuun. Musikaalin on säveltänyt Alan Menken, sanoittanut Howard Ashman ja Glenn Slater sekä käsikirjoittanut Doug Wright. Tekstin on kääntänyt Reita Lounatvuori ja laulut Hanna Kaila. Suomenkielinen kantaesitys oli elokuussa 2019, mutta ”sattuneista syistä” esityskausi jäi tuolloin kesken. Uusintaensi-ilta oli tämän vuoden elokuussa.
Pienen merenneidon on ohjannut musikaalien parissa muutenkin huimaa mainetta viime aikoina niittänyt Samuel Harjanne. Vankka osaaminen tosiaan näkyy lopputuloksessa! Tarina etenee jouhevasti, kokonaisuus on kaikinpuolin hallittu ja kerrassaan viihdyttävä. Tarinaan on helppo uppoutua ja unohtaa arki.
Näkemässämme esityksessä Arielin roolissa oli understudy Eleonoora Martikainen. Hän teki merenneidostaan juuri sopivalla tavalla vilpittömän lapsenmielisen, iloisen ja pirskahtelevan. Toki hieman hyväuskoisenkin, kuten tarinaan kuuluu. Martikainen myös liikkuu ja laulaa sangen osaavasti.
Toinen aivan ehdottomasti esiinnostettava roolihahmo on merinoita Ursula, jota esittää Sanna Saarijärvi. Ursulan hahmo on kaikin tavoin huiman onnistunut. Ulkoiselta olemukseltaan Ursula on todennäköisesti parasta, mitä olen koskaan nähnyt – oi ne lonkerot! Saarijärvi tekee puhellaan ja ilmeillään erittäin eläväksi myös Ursulan sisäisen olemuksen. Seuranani olleelle parisuhdemiehelle Ursula oli kuulema parasta koko tämän reissun teatterikattauksessa.
Roolihahmoja Pienessä merenneidosta on huima määrä. Martti Mannisen prinssi Erik on sopivan poikamainen, charmantti Disney-prinssi. Mikko Vihman Triton on näyttävä meren kuningas ja rakastava isä. Samuli Kakko Sebastianina sekä liikkuu itse kuin rapu että nukettaa rapunukkea – josta ainakin minulle tuli väistämättä mieleen punainen korvaton Yoda! Arielin ystävä Pärsky – näkemässämme esityksessä Aleksi Johansson – on hauska hahmo, johon lapsiroolitus sopii mainiosti.
Yksi Pienen merenneidon komeista piirteistä on esiintyjien monilukuisuus, jolla saadaan näyttävyyttä sekä pinnan alla että päällä tapahtuviin kohtauksiin. Onpa kyse sitten merenelävien kokoontumisesta, merensiskojen ilakoinnista, kokkikaartin toilailuista tai laivan miehistöstä. Toimintaa on hieno katsoa ja kuorot soivat voimalla.
Pienen merenneidon ehkä kaikkein vahvin puoli minulle oli sen hengästyttävän upea visuaalisuus. Suitsutusta ansaitsevat ehdottomasti pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava, naamioiden ja kampausten suunnittelija Milja Mensonen sekä nukkien suunnittelijat Paul Vincett ja Becky Johnson. Heidän kaikkien työn tuloksena hahmogalleria on häikäisevä! On monia erilaisia kaloja, mustekaloja, merihevosia, merenneitoja… Vaikka mitä – jo mainittua Ursulaa unohtamatta! Myös maanpäälliset hahmot – lokkeja myöten – ovat näyttäviä, mutta kyllähän meren kansa vie tässä voiton kaikessa mielikuvituksellisuudessaan. Hahmojen toteutuksessa on ilahduttavia oivalluksia, kuten Lieron ja Kieron hahmot näyttelijöiden käsivarsissa.
Huolella tehdyt lavasteet loivat eläviksi niin merenkuninkaan hovin, Ursulan kammion, maanpäällisen linnan kuin monet muutkin tapahtumapaikat. Monipuolisen, kauniin ja toimivan lavastuksen on suunnitellut Peter Ahlqvist.
Tämän musikaalin ominaispiirre ovat myös lennätykset – eli katsojan silmin uiminen. Veden kelluttavuus ja vastus, hahmojen painottomuus sekä vedessä liikkuminen ovat liki maagista katsottavaa!
Osansa visuaalisessa näyttävyydessä on totta kai myös William Ilesin suunnittelemalla valaistuksella sekä Toni Haarasen videosuunnittelulla. Valot ja videot herättävät maisemat entistä paremmin henkiin sekä korostavat hahmoja ja tapahtumia. On kuutamoa, meduusojen parvia, yön pehmeää hämärää…
Kun musikaalista puhutaan, luonnollisesti myös musiikki on olennaisessa osassa. Musiikkinumerot ovat hyvin luontevasti osa kerrontaa. Ne soivat kauniisti sekä laulajien että orkesterin puolesta. Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Musiikkinumeroihin liittyvät kiinteästi myös Gunilla Olsson-Karlssonin tekemät koreografiat. Koreografioissa on sekä näyttävyyttä ja vauhtia – etenkin meressä – että totutumman muotoista tunnelmointia – kuten tanssi Erikin linnassa. Musiikkinumeroista omaksi suosikikseni nousi karnevaalihenkinen Jää syvyyksiin (Under the sea), jossa esiintyy riehakkaasti paljon erilaisia mereneläviä. Toki tässä musikaalissa on paljon muutakin tarkkaan tehtyä liikettä kuin musiikkinumeroiden tanssit; esimerkiksi eri henkilöiden ja otusten uivat liikkumiset lavalla.
Pieni Merenneito on oivallisen onnistuneesti koko perheen teatteria. Siinä on paljon ihmeen tuntua sekä lapsille että aikuisille. Etenkin lapsia tuntui huvittavan kovasti mm. kokkien kohelluskohtaus. Osa vitseistä taas oli sellaisia, että lapset eivät niitä välttämättä ymmärrä – mutta enemmän aikuisille suunnattu huumorikin on siistiä ja sikäli lapsille sopivaa.
Arki-illan näytöksessä yleisö oli aikuisvoitoista, mutta mukana oli joitakin lapsikatsojiakin. Lapset käyttäytyivät katsomossa hyvin; pientä jännityksensekaista liikehdintää kyllä, mutta ei häiritsevästi. Sensijaan ihmettelin aikuisia, kuten vieressäni istuvaa kaksikkoa; he juttelivat esityksen aikana välillä puoliääneen, ei edes kuiskaten. Tai viistosti edessäni istunutta henkilöä, joka esityksen loppua kohti viesteili puhelimellaan näyttö kirkkaana loistaen. Elämässä ei ole koskaan liikaa lumousta, joten älkää hyvät ihmiset viitsikö särkeä sitä. Eiköhän niitä viestejä ja keskusteluita ehdi ennen ja jälkeen esityksen sekä väliajalla?
Pieni Merenneito on kerrassaan säteilevä, todella näkemisen arvoinen spektaakkeli. Jos tämän aiot nähdä – mitä lämpimästi suosittelen – kannattaa ryhdistäytyä lippujen hankintaan; liput myyvät erittäin hyvin eikä esityskausi ikuisesti jatku…!