Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Tommi Koivisto – Isyyspakkaus -blogi – 31.8.2019

Pieni Merenneito Helsingin kaupunginteatterissa on taianomainen spektaakkeli

Helsingin kaupunginteatterin tämän vuoden suurmusikaali on Pieni Merenneito, joka perustuu Disneyn samannimiseen klasikkoelokuvaan. Musikaalin ensi-ilta oli torstaina, ja pääsin katsomaan ensi-iltanäytöksen yhdessä Rouvan ja tyttären kanssa.

Musikaalin on ohjannut Samuel Harjanne, joka ohjasi myös HKT:n Kinky Bootsin ja TTT:n Billy Elliotin, ja molemmat keräsivät kehuja ja kiitoksia niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin. Eikä ihme, sillä molemmat musikaalit olivat myös omasta mielestäni upeita.

Oli ilo nähdä, että Pieni Merenneito jatkaa samaa linjaa, ja HKT:llä on käsissään takuuvarma superhitti. Ja hyvä niin: produktion kerrotaan olevan kaikkien aikojen suurin Suomessa, joten sille myös suo kaiken mahdollisen menestyksen.

Show on iso kaikin mahdollisin tavoin: merenalainen maailma vaatii näyttävät lavasteet, vielä näyttävämmät puvut, videoprojektoreita ja paljon tekniikkaa, jolla merenneito uiskentelee ilmassa kuin lentäen. Arielin (Sonja Pajunoja) olisi toivonut nousevan vaijereiden varassa ilmaan useamminkin, niin näyttävää ja vaivattoman näköistä merenneidon uiskentelu ja ilmassa tehdyt pyörähdykset olivat.

Kenties taianomaisin hetki oli se, kun prinssi Erik (Martti Manninen) putosi laivastaan mereen ja Ariel ui pelastamaan hukkuvan prinssin. Vaikutti siltä kuin painovoima olisi todella unohtanut molemmat näyttelijät ja kaupunginteatterin suuri näyttämö muuttunut valtamereksi, jossa Ariel kiskoi syvyyksiin vajoavan Erikin takaisin kohti pintaa.

Teatterin taikaa oli toki sekin, että näyttelijöiden saavuttaessa näyttämön katon, he olivatkin jo sekuntia myöhemmin takaisin näyttämön lattialla ja kuivalla maalla.

Musikaalissa oli värejä, vauhtia ja silmänruokaa niin, että erityisesti hittikappaleen Jää syvyyksin (Under the Sea) olisi voinut kelata alkuun ja katsella heti uudelleen. Lavalle vyöryi toinen toistaan värikkäämpiä mereneläviä mielikuvituksellisissa asuissa, toiset näyttelijöistä olivat muuttuneet korallimättäiksi, jotka kuhisivat pikkukaloja, ja taustalle liihotteli isompia kaloja usean näyttelijän kannattelemina.

Näyttävin hahmo oli kuitenkin merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi), jonka lonkerot täyttivät puolet lavasta ja liikkuivat kahdeksan muun näyttelijän ohjaamina. Saarijärvi oli Ursulana niin häikäisevän huikea ja herkullisen sarkastinen, että hän suorastaan varasti koko show’n.

Ursulan lisäksi komiikkaa tarinaan toivat myös hermostunut Sebastian-rapu (Tero Koponen), Pärsky-kala (ensi-illassa Alek Pèrez Lahtinen) ja suulas Skuutti-lokki (Tuukka Leppänen). Sebastianilla oli kunnia esittää kaksi musikaalin suurinta hittikappaletta, jo edellä mainittu Jää syvyyksiin sekä Suudelkaa (Kiss the Girl).

Hittikappaleista suurin oli tietysti Arielin teema, Maailma tuo (Part of Your World), josta kuultiin useampiakin variaatioita, ja Pajunoja esitti vahvasti ja varmasti useamman uuden, musikaalia varten sävelletyn kappaleen.

Musikaalissa myös Erik pääsi laulamaan, onneksi, sillä Mannisen laulu soi niin lyyrisesti, että se oli illan suurinta iloa korville. Myös Tritonin (Mikko Vihma) laulua olisin voinut kuulla enemmänkin.

Hienosta toteutuksesta huolimatta on annettava hieman kritiikkiä teoksen käsikirjoitukseen, johon HKT:llä ei ole ollut tietenkään mahdollisuutta vaikuttaa. Disneyn Pieni merenneito eroaa tarinansa puolesta H.C. Andersenin alkuperäisestä sadusta, ja onnellinen loppu, jossa prinsessa saa prinssinsä kuuluu tähän tarinaan. Se ei kuitenkaan enää näin 30 vuotta myöhemmin häiritse, vaan jäin kaipaamaan juonessa yhtä elokuvan loppupuolen käänteistä.

Ursula ei nimittäin tässä versiossa muutakaan itseään Vanessa-tytöksi, joka laulaa Arielin äänellä, eikä Erik ole viemässä häntä vihille, kun Arielin on muututtava takaisin merenneidoksi. Olisi ollut hauska nähdä, miten elokuvan dramaattinen lopputaistelu merellä olisi toteutettu teatterin keinoin, sillä tässä versiossa tarinan loppu oli jotenkin liian helppo ja äkillinen.

Olin varma, että myös tyttäreni olisi kysellyt, miksi Ursula ei muuttunutkaan jättiläiseksi, mutta ehkä hän oli ehtinyt jo unohtaa, miten elokuva päättyy.

Sen sijaan hän ihmetteli, miksi Ariel laulaa muututtuaan ihmiseksi, vaikka hän on luovuttanut äänensä pois. Kieltämättä tämä yllätti minutkin, mutta selitin asian niin, että Arielin laulu kuului vain hänen oman päänsä sisällä, eivätkä muut kuulleet sitä.

Esitys sopi hyvin myös 7-v:lle, ja vaikka hän painautuikin Ursulan huutaessa tiiviimmin kylkeeni, ei hän pitänyt esitystä pelottavana. Hän oli siitä niin vaikuttunut, että nyt hänen mielestään Pieni merenneito voittaa kaikki hänen aiemmin näkemänsä show’t – jopa Aladdinin Broadwaylla!

Myös me aikuiset olimme hyvin vaikuttuneita toteutuksesta, ja Rouva ehti kyynelehtiä esityksen aikana useamman kerran, koska hän oli niin onnellinen HKT:n työryhmän puolesta. Itse olisin katsonut esitystä pidempäänkin, ja voisin hyvin lähteä katsomaan sen toistamiseen. Siispä onnittelut HKT:lle ja työryhmälle hienosta esityksestä! Muita kehotan hankkimaan liput esitykseen heti.

Nyt vaan mietityttää, miten HKT voi laittaa vielä tästä suuremmaksi ja mitä Samuel Harjanne aikoo ohjata seuraavaksi. Jäämme odottamaan innolla.

Alkuperäinen arvio