Saavutettavuustyökalut

Arvio: Pieni merenneito

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 1.9.2019

Lohjalaispoika onnistuu Pärskyn roolissa

Jokainen Kööpenhaminassa käynyt on taatusti ihastellut satamassa olevaa pronssiveistosta Pieni merenneito. Se on tanskalais-islantilaisen kuvanveistäjän Edvard Eriksenin käsialaa vuodelta 1913. Patsaan idean löytämiseksi on puolestaan mentävä
1800-luvulle, tanskalaisen H.C. Andersenin maailmaan, jossa sukupolvi toisensa jälkeen
– kautta maailman – on tiennyt merenneitojen asuvan. Ja vaikka aika menee lujaa, ei se alkuperäinen neito ole kyydistä pudonnut.

Broadwayllä hänet nähtiin Disney-musikaalin kantaesityksessä 2008, ja nyt hän on uinut Helsingin Kaupunginteatteriin musikaalin suomenkieliseen kantaesitykseen. Ariel, kuten nimensä kuuluu, on saanut arvoisensa vastaanoton. Sellaisen, ettei moni olisi arvannutkaan. Näyttämö on kuin jättimäinen akvaario, yhdistettynä sirkusareenaan.

Syvyysulottuvuus saavutetaan ilman optista harhaa. Ei ihme, vaikka häikäisevän kaunis vedenalainen maailma saisi monen halajamaan sinne yhtä paljon kuin Ariel toivoo pääsevänsä ihmisten maailmaan. Luodut kun eivät välttämättä ole tyytyväisiä enempää heille osuneisiin olosuhteisiin kuin oman minänsä lokeroimiseen ulkopuolisten ehdoilla.

Samuel Harjanne ohjaajana on panostanut erityisosaamisensa ja visuaalisen näkemyksensä kautta poikkitaiteelliseen toteutukseen, jossa eri alojen designerit saavat tilaa toimia ja rakentaa suurta ja jännittävää kokonaisuutta. Esitys säilyttää alusta loppuun taianomaisuutensa.

Tässä ”monitorissa” on pelkkää liveä; yhteisöllinen elämys toteutuu. Sonja Pajunojalla on Arielina tarinan keskeinen rooli. Hänen eläytymisensä on vilpitöntä ja laulullinen tulkintansa kattavaa, eritoten koskettavissa duoissa prinssi Erikin kanssa. Kauniiseen merenneitoon rakastuvana, komeasti laulavana prinssinä nähdään Martti Manninen.

Nuorten rakkaus pysyttää juonen pikemminkin romanttisissa vesissä kuin minkään suuremman yhdenvertaisuusmyrskyn aallokoissa tai titanicmaista kohtalokkuutta hipoen, mutta sadunomainen lumo ja huumori on varma yhdistelmä, jos katsojilta kysytään.

Sanna Saarijärvellä on pahiksen rooli, ja hän vetää sen nautinnollisesti, esimerkillisellä
artikuloinnilla ja säästelemättömällä ilmeikkyydellä. Koominen lataus on vahva, ja lonkerolinna, jossa tämä Ursula-noita taitavasti keikkuu, on vaikuttava. Kokki Louis -Tuomas Uusitalo – ja lokki Skuutti – Tuukka Leppänen – johtavat omia joukkojaan suvereenisti lystejä ja eksakteja koreografiaosuuksia myöten.

Arielin vanavedessä herttaisesti viihtyvä lohjalainen lapsinäyttelijä Alek Pèrez Lahtinen oli illan nuori vetonaula Pärskyn roolissa.

Hän replikoi luontevasti ja sukkuloi iki-ihanan tanssiryhmän lomassa moninaista lahjakkuutta osoittaen.

Niinkuin lapsirooleissa yleensä Alekillakin on kolme ”varamiestä”. Eri näytöksissä pärskyy siis hiukan eri lailla.

Keskeiset roolit viedään läpi oivallisesti musiikkinäytelmien vaatimilla valmiuksilla ja tämän nimenomaisen musikaalin erityisvaatimukset huomioon ottaen.

Ensemble on suuri ja orkesteri on suuri, ja se mitä tänä päivänä teatteriteknisesti saadaan aikaan, on vähintäänkin hämmästyttävää.