Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Anna-Elena Pääkkölä – Musaa ja kulttuuria -blogi – 13.9.2019

Vedenalaista fantasiaa ja lavakarismaa: HKT:n Pieni Merenneito

HKT:n mäellä pakenee sadetta sisätiloihin perheitä, nuoria ja vanhoja, äitejä, isiä, isoisiä, sekä innostuneita tähtisilmäisiä tyttöjä ja poikia. Ja yksi kyyninen kolmevitonen joka työstressiltään mietti, voiko tämä Disneyn suomalaistettu taika rikkoa tätä alkavaa syysbluesia. No, blues vaihtuikin Alan Menkenin klassikkosäveliin, jotka tuovat hymyn huulille monestakin syystä. (Joskus toiste selitän musiikkitieteellisesti, miksi Part of your world on niin hyvä biisi.) Alkuperäinen Pieni Merenneito julkaistiin, kun olin viisivuotias. Naapurintytöllä oli siitä VHS, ja lainailin sitä häneltä yhtenään; kun hän kyllästyi, kiikutin 80% viikkorahoistani läheiselle R-kioskille, joka lainasi samaa videota aina muutamaksi päiväksi kerrallaan. 12-vuotiaana sain ensimmäiset Ariel-leluni, lempparini oli simpukka joka kupli kylpyammeessa poretabletin avustuksella. (Moniko 12-vuotias ostelee viikkorahoillaan poretabletteja?)

Ariel on sukupolven luoja. Hän tosiaan on ensimmäinen Disney-prinsessa, joka tekee oman mielensä mukaan, murtaa kahleet hänen ja isänsä välillä. Hän on toisaalta myös se prinsessa, joka fyysisesti raatelee kehonsa miehen takia (ja onhan alkuperäinen H. C. Andersenin tarina nimenomaan melankoliaa ja mahdottomuutta täynnä). Tarinaa voi lukea niin monelta kantilta: onko hän ensimmäinen feministiprinsessa vai jälleen yksi patriarkaatin ikeessä tuskitteleva hahmo, en tiedä. Sen tiedän, että hän oli ensimmäinen Broadway-Disneyprinsessa: tätä ennen prinsessat lauloivat klassisella laulutekniikalla. Äänenmuodostuksen vaihtuminen animaatioelokuvassa oli uudenlaisen sukupolven tyttöyttä, joka uskaltaa laulaa korkealta ja kovaa, rintaäänellä beltaten eikä livertäen klassisesti kuin lintunen. Siihen minä samaistuin pienempänä: Ariel oli laulaja niin kuin minäkin. Ja tunsin jo varhaisella iällä, kuinka traagista se ääni on menettää: Arielin uhkaus oli konkreettinen ja pelottava. (En kyllä vieläkään ole löytänyt sellaista kaveria jonka takia sellaisen tekisin.)

HKT:n Broadway-musikaaliversio on energinen, visuaalisesti upea ja soi hienosti. Pesunkestävät ammattilaiset lavalla lyövät jälleen kunnarin: ei kyynisellä kolmevitosellakaan ole vaihtoehtoa, vaan ihasteltava, naurettava, nautittava on. Musikaali itsessään kirjoittaa elokuvan juonta joiltakin kohdin uusiksi: juonenkäänne Ursulasta muotoutuneena Arielin äänellä laulavaksi vampiksi jätetään pois, ja aikaa säästyy Arielin ja prinssi Erikin välisen kemian rakentamiseen. Toinen näytös on kuitenkin kuin elokuvan toinen puolisko: ihan kiva, mutta kun on se eka näytös, se vedenalainen maailma, jossa kaikki tyttöyden ajan unelmat ovat mahdollisia. Miksi Arielia rakastetaan? Hän haluaa samaa mitä me haluamme, mutta toisinpäin: Ariel haluaa merestä maalle, mutta suurin osa yleisöstä haluaisi vedenalaiseen fantasiaan. (Regina Spektor tekee tämän vaihdoksen konkreettisesti musiikkivideollaan Small Bills.) Siksi näytelmän ensimmäinen näytös on ehdottomasti se mielenkiintoisempi meille eskapisteille, romantikot tykännevät sitten toisesta näytöksestä enemmän.

HKT:n versio on yhteistyön ja teatterityön juhlaa: hatunnosto sille, joka sai tämän lähes 80-henkisen tiimin toimimaan näin saumattomasti. Reita Lounatvuoren käännös toimii mainiosti: onhan nyt mukavampaa kuunnella, kuinka joku on ”lääpällään” mieluummin kuin pliisusti ”she’s in love”. Näin pitää musikaalit kääntää!

Pääpari Ariel (Sonja Pajunoja) ja Erik (Martti Manninen) on tasapainoisin ja toisiaan täydentävin musikaalipariskunta Helsingin kaupunginteatterin lavalla. Pajunojan ja Mannisen äänet soivat yhteen kauniisti muttei sulautuen, vaan tukien toisiaan. Molemmilla on upea instrumentti, Pajunojalla vahva ja kirkas sopraano, Mannisella suklainen tenori. Yleensä pääroolin pariskunnasta toinen vie show’n: tämä (oikean elämänkin) pariskunta osaa nostaa toista esille kun tarve vaatii, ja ottaa oman tilansa ammattitaidolla ja karismalla, kun se annetaan. Tuloksena on valloittavaa synergiaa. Jos muut roolit ovatkin upeita lisiä juonenkaareen, näiden kahden yhteistyö on koko musikaalin selkäranka.

Tero Koposen Sebastian on charmikas selkärangaton, jonka rooli eräänlaisena omituisena Amor-kerubina on viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. Tuukka Leppäsen Skuutti (minä kyllä muistelen roolia vieläkin Joonas-nimisenä) on huvittava alusta loppuun: näyttää että musikaalikonkari nauttii hölmöilystä vakavampien roolien lomassa. Antti Timosen ja Paavo Kääriäisen Kiero ja Liero ovat ihan kiemurteleviä, koreografiassaan ja musiikillaan, ja muistuttivat siitä, että selkäpiitä karmivin tulos saadaan kun laitetaan kaksi tenoria duettoon. Sillein hyvällä tavalla! Tuomas Uusitalon kokki on kakkosnäytöksen oma näytelmä-näytelmän-sisällä, eikä maanisen sadistin käkätys lavalla lopu ennen kuin jokainen yleisössä nauraa, itselleen ja koko yhteiskunnalle. Nauru on kauhunsekaista tunnistusta, ja takaraivoissa nalkuttaa syyllisyys ruokateollisuudesta, merien ylikalastuksesta, ilmastonmuutoksesta. Nyt jäi lohisoppa tältä viikolta syömättä: tein kasviskeittoa. Mikko Vihman Triton on vähän pehmennetympi versio elokuvan ankarasta isästä, ja on myönnettävä, että koko musikaalin komeasti laulava Vihma on myös silmänruokaa paljaine rintakehineen.

Ja sitten on tämä diiva, tämä unelmayhteiskunnan liukertava loinen, tämä kaikkien erilaisten nuorien esikuva: Ursula, jota Ulla Tapanista juuri sopivasti kanavoiva Sanna Saarijärvi upeasti tulkitsee, ja varastaa huomion samalla tavalla kuin Ursula Arielin luottamuksen. Ursulan lipuessa etulavalle, vannon että näin aikuistenkin kavahtavan vähän taaksepäin. Ursulan lonkeroilla on kahdeksan, öh, lonkeroitsijaa? jotka elävät myös mukana: voikin sanoa, että lava-Ursulalla on kirjaimellisesti yhdeksän ihmisen pokka ja itseluottamus takanaan. Ursulan upea toteutus on todellista liveteatterin taikaa, ja on todella vaikeaa olla hyvillään siitä, että tämä komeus hukkuu tappioon näytelmän loppupuolella. Plus vielä Saarijärven upea laulu! Voisiko Ursula saada oman spin off-musikaalinsa? Tai vaikka talk shown?

Erityisesti mieltäni ilahdutti tässä tuotannossa myös Arielin siskot, eli näytelmän naispuolinen ensemble. Leidit soivat yhteen upeasti, ja heidän yhteinen kemiansa sekä sointinsa on hyvän mielen resepti, joka ansaitsee lisää mahdollisuuksia. Miksei musikaaleissa ole enemmän naisensemblenumeroita?

Kaiken kaikkiaan lähdin teatterilta hymy huulilla ja tutut laulut päässäni soiden. Vaikka kieltämättä, sanoitukset olivat niitä 90-luvun helmiä: ”Simpukat jammaa, ei muista mammaa. Aalloissa siis!”

Kenelle: lapsille ja lapsenmielisille (ja ehkä niille kyynisille kolmivitosillekin)

Älä katso jos: sinulla ei ole lapsuusmuistoja tai mielikuvitusta

Lähettäkää minulle esityksien jälkeen: pari lokkikenkiä, kiitos.