Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Tommi Saarela – Riffi – 2.9.2019

HKT:n Pieni merenneito on ilotulitusta aisteille

Teatteri on lajina tiukan paikan edessä. Ajassa, jossa kotivastaanottimet peittävät olohuoneen päätyseinän, ja ympäröivät valkokankaat kaappaavat elokuvakatsojan otteeseensa täytyy teatterienkin yrittää vastata haasteeseen, jotta yhä elämyshakuisemmaksi käyvän yleisön tarpeet tulevat täytetyiksi. Ja sen myötä suurien näyttämöiden katsomot.

Helsingin kaupunginteatterin syksyn perhemusikaali ei pelkästään vastaa haasteeseen vaan ylittää niin lapsi- kuin aikuiskatsojankin odotukset. Nyt nimittäin wau-efektissä löytyy – mutta ei onneksi pelkästä hätkähdyttämisen halusta, vaan teosta kunnioittavalla ja musiikkia korostavalla tavalla.

HKT:n jättisatsauksen taustalla on H. C. Andersenin satuun perustuva Disney-animaatio kolmen vuosikymmenen takaa. Elokuvasta jalostettu näyttämöversio saapui kymmenisen vuotta sitten Broadwaylle, ja nyt maamme seuratuimmalle musikaalinäyttämölle Helsinkiin.

Kinky Boots -menestysmusikaalista tuttu ohjaaja Samuel Harjanne on idearikkaan työryhmänsä kanssa loihtinut HKT:n näyttämölle maagisen vedenalaisen maailman, jossa sukeltelevat niin merenneidot kuin rauskut, meduusat ja muut pinnan alta löytyvät ihmeelliset oliot. Pieni merenneito on epäilemättä teknisesti työläin tuotanto, mitä näillä leveysasteilla on tehty. Myös taloudellinen panostus on ollut tiettävästi mittavin suomalaisen teatterin historiassa.

Vaikka tuo panostus näkyy ja kuuluu esityksen ensitahdeista lähtien, HKT:n musikaalin lähtökohtana on silti tarina. Siinä ihmisten maailmaan halajava merenneito Ariel nousee uhmaamaan isäänsä merten kuningasta sekä kaikkia, jotka yrittävät sanella hänelle millainen tulisi olla, ja keiden kanssa on lupa olla tekemisissä. Tarina on opettavainen ja siinä on onnellinen loppu, mutta kahden ja puolen tunnin mittainen matka on täynnä mutkia, ja joka mutkassa tarjoillaan ilotulitusta kaikille aisteille.

Erityisesti suuret tanssi- ja joukkokohtaukset tarjoavat yltäkylläisesti silmänruokaa, kun Milja Mensosen naamioinnit ja kampaukset sekä Pirjo Liiri-Majavan puvut leväyttävät katsojien eteen eteläisten korallimerien loiston kaikissa väreissään ja muodoissaan.

Yksi koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin haasteita on ollut ratkaista, kuinka irrottaa meren alle sijoittuvaa liikettä ja toimintaa näyttämötasosta, keventää ja nostaa sitä ylös kohti ”meren pintaa”.

Ajoittain irtautuminen tapahtuu näyttävillä ”sukelluksilla”, joiden teknisestä suunnittelusta ja turvallisuudesta vastaa alan ykköseksi mainittu angloamerikkalainen Fly by Foy. Silti ei käy kateeksi merenneito Arielia esittävän Sonja Pajunojan ammatinvalintaa, kun hän kieppuu lähes näkymättömissä lennätysvaljaissaan korkealla lavan yläpuolella pää alaspäin – ja laulaa samalla soolonumeroa.

Muutamat lennätykset – tai siis sukellukset – toimivat henkeäsalpaavan hienosti, erityisesti prinssi Erikin (komean debyyttinsä HKT:ssa tekevä Martti Manninen) putoaminen laivasta meren syvyyksiin ja pelastavan merenneidon syliin.

Musikaalin iloiseen väriloistoon tuo vastapainoa synkän hovinsa ympäröimä, mutta samalla räävittömän hauska merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi) lonkeroineen, jotka kurottelevat iljettävinä katsomoon asti. Ursulan kammottavina merenalaisina lakeijoina Kierona ja Lierona häärivät Paavo Kääriäinen ja Antti Timonen sekä Sebastian-ravuksi eläytyvä Tero Koponen tekevät taidokasta jälkeä lahjoittaessaan brittiläisen Stitches and Gluen suunnittelemille, kehojensa jatkeeksi sovitetuille nukeille liikkeen ja äänen.

Näyttämölle putkahtelevat laivat, linnat ja merenalaiset maailmat ovat taidonnäytteitä, joita suunnitellessaan lavastaja Peter Ahlqvist on tainnut haluta hieman testata HKT:n tarjoamien tuotantoteknisten mahdollisuuksien rajoja.

Toni Haarasen videoprojisoinnit linkittyvät niin lavastuksen kuin William Ilesin taianomaisen valaistuksen jatkoksi lähes saumattomasti. Näyttämön etu- ja takaosan heijastuskankaisiin ajettavat liikkuvat grafiikat luovat merenalaiseen maailmaan syvyyttä, ja hämäävät samalla silmää riittävästi, jotta kaikki silmänkääntötemput saadaan kunnialla maaliin.

Tämän kaiken toteutumiseksi on monien palasten täytynyt loksahtaa kohdalleen. Ohjaajan ja työryhmän näkemyksen ja taidon lisäksi on tarvittu kookasta lavaa, vakuuttavaa näyttämökoneistoa, uusinta esitystekniikkaa sekä melkoinen joukko osaavaa taiteellista ja tuotannollista henkilökuntaa kaikkea mainittua käsittelemään.

Vaikka näyttämötaide ei kilpaurheilua olekaan, näillä eväillä Kaupunginteatterin Pieni merenneito peittoaa kevyesti ainakin ohjauksen sekä visuaalisen ja teknisen toteutuksen osalta useimmat ellei kaikki kansainvälisissä musikaalikaupungeissa aiemmin pyörineet versiot.

Pienen merenneidon näyttämöversio rakentuu Alan Menkenin Disney-animaatioon säveltämän Oscar-palkitun musiikin varaan, johon on lisätty toistakymmentä uutta, hienoa laulua ja roppakaupalla dialogin alla kuplivaa underscorea, jolla taustoitetaan tunnelmia ja rakennetaan siltoja kohtausten väliin.

Niin uusiin kuin Disneyn animaatioista ennestään tuttuihin lauluihin oivalliset, tuoreet suomenkieliset käännökset on tehnyt Hanna Kaila ja dialogin suomennoksesta vastaa Reita Lounatvuori.

Pienen merenneidon laulunumeroita on ilo kuunnella. Musikaalin pääparin, suurelle yleisölle ennestään suhteellisen tuntemattomien Pajunojan ja Mannisen äänet soivat vaivattomasti yksin ja yhteen, ja solahtavat hallitusti varsinkin kauniiden balladien sävelkulkuihin.

Arielin isää Tritonia esittävä Mikko Vihma laulaa jylhästi, kuten kuninkaalta sopii odottaa ja on lisäksi trimmannut itsensä roolin kunniaksi niin kovaan kuntoon, ettei kaipaa kroppansa verhoksi tekolihaksia.

Rullalaudalla liukuvan Pärsky-kalan roolissa vuorottelee neljä poikaa, joista ensi-illassa yleisön sydämiin laulullaan ja läsnäolollaan uiskenteli Alek Pèrez Lahtinen.

Illan monista koomisista tuokioista vastaa Tume Uusitalo, tuo Leningrad Cowboysin lahja teatterimaailmalle – vai oliko se päin vastoin. Uusitalon laulavan kokkihahmon luotsaama illalliskaaos repeää silkaksi mykkäkomediaksi tarkkoja slapstick-ääniefektejä myöten.

Toinen varmat naurut jo näyttävillä sisääntuloillaankin tuottava hahmo on Skuutti (Tuukka Leppänen), jonka liidaaman lokkiparven ragtime-renkutus on riemukasta katsottavaa ja kuunneltavaa.

Ryhmäesityksistä pitää mainita myös Arielin sähläävien siskojen (muun muassa Sanna Majuri, Emilia Nyman ja Raili Raitala) ”tyttöbändi”, joka venyy numeroissaan barokista rokkiin. Siskosten ”Lääpällään” tarjoilee ehtaa 60-luvun taitteen amerikkalaisten naislauluyhtyeiden soulin ja twistin sekaista svengiä.

Kapellimestari Risto Kupiaisen orkesterissa on peräti 14 muusikkoa: kolme kosketinsoittajaa, kolmihenkinen jousisto, kaksi vaski- ja kolme puupuhaltajaa sekä basistin, rumpalin ja lyömäsoittajan komppitrio.

Orkesterin soittoa kasvatetaan kuulijan korvissa monesti mahtipontisiin sinfonisiin mittoihin, ja tuotannon teknisiä taustoja tutkiessa selvisi, että paksu ja täyteläinen äänikuva toteutetaan pitkälti äänisuunnittelija Kai Poutasen kehittämällä kaksinkertaisella ambienssimikityksellä sekä soitinkanavien tilaprosessoinnilla ja levityksellä surround-kenttään.

Laulusoundi on sekä sooloissa että kuoroissa nautittavan selkeä, ja vaikka tälläkään kertaa esiintyjien vahvistuksessa ei tiettävästi käytetä mitään paikantamisjärjestelmää, hyvin tuntuvat olevan säädöt kohdallaan, sillä laulu kuulostaa kaiken aikaa tulevan sieltä mistä pitääkin eli esiintyjän suusta. Puhekohtauksissa vaikutelma äänen vahvistamisesta välillä jopa katoaa – mikä on tietysti teatterissa aina vain plussaa.

Tämän vastapainoksi suuren näyttämön yli sadan kaiuttimen muodostama massiivinen äänikenttä välillä ympäröi koko katsomon ja tarpeen vaatiessa jopa jyrää katsojien päiden yli vakuuttavalla voimalla.