Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Priscilla, aavikon kuningatar

Rolf Bamberg – Demokraatti – 26.8.2022

Teatteriarvio: Teatterin keinoin toteutuva pride-karnevaali täyttää lentokenttänäyttämönkin

Ensin framille ilotulittajat: Tinja Salmi, Aino Hyttinen sekä parivaljakko William Iles–Toni Haaranen.

Pukusuunnittelija, naamioinnin suunnittelija, valo- ja videosuunnittelusta vastaava kaksikko. Näiden ammattiryhmien taiturit saavat yleensä huomion teatteriarvioiden loppupäässä jos sielläkään. Helsingin kaupunginteatterin Priscilla-musikaalin tapauksessa heidän paikkansa on kärjessä.

Heidän mielikuvittelunsa takaa, että produktiossa on väriä. Paljon väriä. Tolkuttomasti villiintynyttä väriä, näköaistin kipukynnykselle asti, mutta ei haittaa vaikka vähän verkkokalvoilla tykyttää vielä kolme tuntia shown jälkeen.

Entä ne videoanimaatiot, joissa Priscilla kiitää läpi autiomaan keilaten niin kenguruita, koaloja kuin teletappeja… hei hulinaa!

Laskin käsiohjelmasta, että puvustuksen valmistuksen ja naamioinnin toteutuksen henkilöryhmät ovat produktion suurimmat, eikä suotta, töitä on piisannut ja piisaa joja esitysilta. 24 henkeä yhteensä – kaikki muuten naisia; vielä on matkaa tasa-arvoon.

SITTEN ESIIN seuraava tärkeä ryhmä: Clarissa JäärniLauri MikkolaNiki Rautén. He ovat musikaalin tarinallinen sielu: Bernadette, Tick (drag-nimeltään Mitzi Mitosis) ja Adam (Felicia Jollygoodfellow) – kolme vähän sivuun kirkkaimmista parrasvaloista ajautunutta drag-queenia, jotka lähtevät Priscillaksi ristityllä bussinrämällä etsimään uutta alkua ihan ytimestä. Siis Alice Springsistä, 2770 kilometriä Sydneystä ei-mihinkään. Onhan tuo pikkukaupunki toki Australian mantereen keskipisteessä, mutta vain maantieteellisesti. Eli kuten Bernadette antaa korjausavulle koordinaatteja bussin hajottua keskelle aavikkoa: ”Ollaan jossain täällä Broken Hillin ja kiirastulen puolivälissä.”

Vuoden 1994 australialaiselokuvassa, jonka pohjalta sen ohjaaja Stephen Elliott on musikaaliversion suoraan muokannut, tätä kolmikkoa esittivät Terence Stamp, Hugo Weaving ja Guy Pearce. Jos Priscillasta tehtäisiin remake, moinen näyttelijäkombo ei kai tulisi enää kyseeseen, siitä pitäisi huolen viimeistään woke-väki: Bernadette Bassingerin rooliin kelpaisi vain aidosti transtaustainen esittäjä.

Helsingin kaupunginteatteri ei ole tässä asiassa tarvitse herättelyhuutoja kuunnella (vaikka jostain päin taidettiin jo tuotantovaiheessa varmuuden vuoksi älähdellä). Se on löytänyt ihan itsenäisesti Clarissa Jäärnistä erinomaisen Bernadetten, pätevän ja sopivan. Hän täydentää hyvin trion, jossa jo Kinky Bootsin toisessa pääosassa drag-artistisuudellaan hurmannut Lauri Mikkola on nyt vakavin hahmo Tick alias Mitzi Mitosis , ja joka suuntaan säteilevä Niki Rautén railakas Adam.

Priscillan dialogin vetävyys lepää entisen loistonsa muistoihin käpertyneen Bernadetten ja elämänsä keväässä kukasta kukkaan liihottelevan gay-perho Adamin iskevissä semiroiseissa sanailuissa. Pientä skismaa kolmikossa aiheuttavat myös koulukuntaerot: vetääkö showta taustanauhan päälle huulisynkalla naamaa vääntäen vai aidosti laulaen.

Molemmista tyyleistä saadaan kaupunginteatterin lavalla huimia demonstraatioita. Felician sisääntulonumero Venus on totaalinen tyrmäys. Ja vaikka huulisynkalla mennäänkin, sitä ei todellakaan tehdä taustanauhan päälle, vaan laulusta vastaa enkelikööri Johanna FörstiMaria LundJennie Storbacka, joka putkahtaa milloin mistäkin laulamaan lujaa ja lumoavasti joko drag-queenien päälle, triona tai koko joukon mukana.

Mikkolalla, Jäärnillä ja Rauténilla riittää kyllä ääntä omastakin takaa, kun sellaiseen paikka tulee. Ja niitähän tulee.

KUN TARINA ei musikaaliperinteitä noudattaen ole Priscillassakaan se tärkein pala kokonaisuutta, musiikkikattaus hoitaa yleisönvillitsemispuolen. No joo, sitä voi sanoa vähän laskelmoiduksi, suurta yleisöä kosioskelevaksi, mutta so what, sellaisestahan musikaalit elävät.

Kaltaistani teini-ikänsä 1970-luvun päästä päähän elänyttä boomeria yhtä kaikki säväytti ja herkistytti tämä soundtrack, joka rakentuu erityisesti tuon jo mainitun vuosikymmenen discoklassikoiden ja parin seuraavan vuosikymmenen varrelta poimittujen pophittien varaan. Mitä helmiä, miten vetävästi sovitettuna ja laulettuna! Gloria GaynoriaDonna Summeria, Earth, Wind and Firea (Boogie Wonderland nyt vaan on yksi maailman parhaista tanssibiiseistä), Dionne Warwickia ja tietysti – kun tarinassa sekä down under että queer-maailmassa liikutaan – Kylli-tätiä eli Kylie Minogueta, Communardsia ja Village Peoplea.

Ennen esityksen alkua biisilistaa käsiohjelmasta tiiraillessani havahduin miettimään, onko siihen yhdistetty ”mikä ei kuulu joukkoon” -tehtävä. Mitä siellä Hot Stuffien ja Locomotionien seassa tekevät Jimmy Webbin eeppinen McArthur Park ja John Denverin kantrihölkkä Thank God I’m a Country Boy?!

Löytyy niillekin löyhässä tarinankuljetuksessa paikkansa. Kantribiisiä vedettään pariinkin otteeseen, kun drag-queenit pelmahtavat keskelle sisä-Australian ruraaliyhteisöä, jolle nämä hahmot ovat kirjaimellisesti queer. Kiittävät piruparat Luojaansa, että ovat vain tavallisia juntteja.

McArthur Park oli luku sinänsä. Kyllä, diskokuningatar Donna Summerkin siitä teki oman versionsa (1978), joka kuitenkin jäi tunnettuudessa, mitassa ja tenhossa kauas näyttelijä Richard Harrisin tulkinnasta, mutta ei se discoyhteys vielä yksin riitä selitykseksi biisin mukana ololle. Juju on siinä, että kappaleen tekstin ehkä tunnetuimman ja monitulkituimman lainin ”someone left the cake out in the rain” pohjalta oli rakennettu hillitön kakkurevittely, joka täyttää lenttokentäksikin kutsutun kaupunginteatterin suuren näyttämön ääriään myöten. Jos Webbin klassikkobiisin on joskus epäilty syntyneen joidenkin psykedeelien vaikutuksen voimalla, niin Tokoinrannassa sellainen visio nähdään livetoteutuksena.

JUURI TÄLLAISTA nostalgisen diskomusan kuljettamaa karnevaalia Samuel Harjanteen ohjaus on kautta linjan. Pitelemätöntä mielikuvituksen lennätystä, mistä erityisesti pukusuunnittelija Tinja Salmi ja näiden rönsyilevien asujen toteuttajat ovat varmasti olleet innoissaan. Niin oli ensi-illassa kaikesta musiikista myös kapellimestari Eeva Kontu, jonka oli välillä vaikea pysyä orkesteripoterossaan.

Priscilla on kuin teatteriympäristössä toteutuva pride-kulkue, jota yleisö ei seuraa vain katsomosta, vaan elää siinä mukana joka biitillä – ”looking for some hot stuff, baby, this evening”.

Tässä vyörytyksessä esityksen harvat suvantovaiheet tuntuvat jopa töksähteleviltä. Kuten aika siirappinen loppu, jossa oikean seksuaalisen identiteettinsä löytymisen vuoksi aikoinaan perheensä jättänyt Tick kohtaa vaimonsa ja ensi kerran myös poikansa Benjin (Iivari Luomala) – ja saa tältä tietysti hyvälksynnän homo-isäksi. Tai Bernadetten keskellä aavikkoa syttyvä uusi rakkaus mekaanikko Bobiin (Risto Kaskilahti), perusjunttiin, jonka salaisena paheena on innostus drag-esityksiin. Tai surkutteluhetki, kun Felicia saa turpaansa vedätettyään täydessä tällingissä yhtä karskia mainaria.

Priscilla on ennen kaikkea viihdettä isolla kauhalla annosteltuna, muuta siitä on turha lähteä kaivelemaan. On siinä toki sisällöllisestikin vähän sitä pride-manifestaatiota ja queer-emansipaatiota, mutta sehän on nykypäivässä jo jokapäiväistä stuffia. Ei siitä niin sanottu suuri yleisöäkään enää hätkähdy tai kuumotu toisin kuin ehkä silloin vajaa kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Priscilla – aavikon kuningatar -elokuva tuli ensi-iltaan. Silloin sana queer kääntyi meilläkin vielä suoraan oudoksi.