Arvio: Priscilla, aavikon kuningatar
Teatteriarvio: Priscilla on bilemusikaali, jota maailma tarvitsee juuri nyt
Helsingin Kaupunginteatteri vyöryttää tänä syksynä suurelle näyttämölle sellaisen määrän kimalletta ja diskomusiikkia, että asia ei jää kenellekään epäselväksi. Nyt tehdään bilemusikaalia, ja vedetään kaikki niin överisti kuin vain voidaan!
Priscilla – Aavikon kuningatar -musikaali perustuu vuoden 1994 saman nimiseen elokuvaan, jossa kaksi drag queenia ja transnainen matkustava bussilla halki Australian. Diskohitit seuraavat toisiaan, ja matkakumppanit heittävät läppää ja piikittelevät toisiaan hyväntahtoisesti. Musikaalin on ohjannut Helsingin kaupunginteatteriin kukapa muu kuin Samuel Harjanne, joka on ohjannut aiemmin myös mm. Pienen Merenneidon, Kinky Bootsin ja TTT:n Matildan ja Billy Elliottin.
Musikaali seuraa elokuvan juonta ja tapahtumia hyvin uskollisesti, ja mukana on jopa monia samoja kappaleita kuin leffassa. Genreltään tämä musikaali on ns. jukebox-musikaali, eli esityksen kappaleet ovat itsenäisinä kappaleina aiemmin tunnettuja hittejä, ei musikaalia varten sävellettyjä. Kappaleet ovat enemmänkin irrallisia performansseja kuin varsinaisesti juonta edistäviä.
Musikaalissa kuullaan mm. kappaleet It’s Raining Men, What’s Love Got to Do with It, I Say a Little Prayer, Go West, I Will Survive, Girls Just Wanna Have Fun, Hot Stuff, Boogie Wonderland sekä Kylie-sikermä. Monista kappaleista on tehty varsin hyvin soljuvat suomenkieliset versio, mutta iso osa esitetään alkuperäisinä.
Tarina alkaa siitä, kun Sydneyssä esiintyvä drag-artisti Tick, taiteilijanimeltään Mitzi Mitosis, (Lauri Mikkola) päättää lähteä esiintymismatkalle Alice Springsin kaupunkiin ja houkuttelee mukaansa myös nuoren ystävänsä Adamin eli Felicia Jollygoodfellow’n (Niki Rautén) ja jo aiemmin esiintymislavat jättäneen Bernadette Bassingerin (Clarissa Jäärni).
Tick ja Adam esiintyvät yhä aktiivisesti, mutta Bernadettea, vanhaa diivaa, on houkuteltava mukaan hetkinen. Kolmikko päättää lähteä matkaan, mutta Tick ei tule maininneeksi ystävilleen, että todellinen syy matkaan on se, että hänellä on Alice Springsissä vaimo ja poika, joita Tick on menossa tapaamaan. Adam ja Bernadette eivät tiedä Tickillä olevan sen enempää vaimoa kuin lastakaan.
Matkalle he lähtevät bussilla, jonka Adam nimeää Priscillaksi. Matka aavikon halki kestää päiväkausia, ja sen aikana he pysähtyvät aiheuttamaan hämminkiä Australian outbackin pikkukaupungeissa, treenaavat tuleviin esiintymisiin ja naljailevat toisilleen. Monet homo- ja transvitsit olisivat poliittisesti hyvin epäkorrekteja, mutta kun ne tulevat ulos homo- ja transhahmojen suusta, niille on lupa nauraa yhdessä. Oman lisänsä tähän tuo, että transnaisen roolissa nähtävä Jäärni on itsekin transnainen.
Musikaaliversiossa musiikki ja drag-performanssit ovat jopa isommassa roolissa kuin elokuvassa. Osan lauluista pääosakolmikko laulaa itse omalla äänellään, mutta kuten drag-esityksissä usein, myös Priscillassa osa lauluista esitetään lip syncinä. Huulisynkatut laulut eivät tule nekään nauhalta, vaan niitä tulkitsevat niin ikään lavalla nähtävät ”diivat”: upeaääniset ja monissa paikoissa laulaneet Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka.
Pääosista erityisesti Jäärni tekee vaikuttavan roolin ja pääsee esittelemään lip syncin lisäksi myös baritoniääntään. Siinä missä näyttelijän oma transtausta tuo vitseihin uutta väriä, hänen roolihahmonsa vakavampi ja syvällisempi puoli on aivan omalla tavallaan erityisen koskettava, ja pidän erittäin hienona asiana, että HKT on castannut tähän rooliin nimen omaan transtaustaisen näyttelijän.
Lauri Mikkola teki Kinky Bootsissa upeaa työtä drag queen -Lolana ja pääsee jatkamaan Priscillassa drag-uraansa. Pidin vähän säälinä, että Mikkola on laitettu loistavana laulana niin useassa kappaleessa tekemään lip synciä, mutta onneksi hänellä oli myös omalla äänellä vedettäviä kappaleita. Niki Rautén on puolestaan drag-artistina jokaista elettä myöten aivan omaa luokkaansa.
Kaupunginteatterin puvustamo on laittanut tässä musikaalissa parastaan, ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmat asut ja peruukit seuraavat toisiaan. Lavasteet ja valaistus eivät kalpene niiden rinnalla, ja lopputulos on varsinaista silmäkarkkia.
Diskomusiikki soi kovaa ja korkealta, ja musikaali tarjoaa juuri niin hyvät bileet kuin luvattiinkin. Bileiden taustalla on myös syvempi sanoma oman itsen ja muiden ihmisten erilaisuuden hyväksymisestä ja myös muistutus siitä, että joskus toisten ihmisten suvaitsevaisuus voikin yllättää positiivisesti. Ja juuri tätä kaikkea maailma tarvitseekin tällä hetkellä.