Saavutettavuustyökalut

Arvio: Priscilla, aavikon kuningatar

Elisa Helenius – Sateenkaarenmaalari – 27.8.2022

Musikaali Priscilla, Aavikon kuningatar tuo ihanat bileet Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle

Helsingin Kaupunginteatteri jatkaa Samuel Harjanteen ohjaamien tunnettujen ulkomaalaisten musikaalien parissa. Vasta 34-vuotias näyttelijä-ohjaaja on jo lumonnut minut ja monet muut katsojat aiemmilla musikaaleillaan Kinky Boots (2018), Pieni merenneito (2019) ja Päiväni murmelina (2020).

Jo ennestään maailmalla mainetta niittäneet musikaalit ovat toki kovin turvallisia valintoja ohjelmistoon, mutta samaan aikaan on ihanaa voida nähdä kuuluisat musikaalit myös Helsingissä ja vielä huipputasolla toteutettuina. Priscilla on myös poikkeuksellisen iso queer-teemainen produktio Suomessa.

Priscilla-musikaali on tosiaan kiertänyt jo ympäri maailmaa vuodesta 2006 lähtien eri maiden omina produktioina. Ehtoihin kuuluu muun muassa, että jokaisen teatterin pitää tehdä esitykseen omannäköisensä puvustus, joka ei saa matkia alkuperäisen elokuvan puvustusta, mutta puvustuksen pitää silti säilyttää elokuvan henki.

Olen aiemmin nähnyt mahtavan Priscilla, Queen of the Desert (Australia, 1994) -road movien elokuvateatterissa jossain erikoisnäytöksessä ja kai myös televisiossa joskus kauan aikaa sitten, sekä musikaalina The Palace Theatressa Lontoossa syyskuun alussa vuonna 2011. Seuranani Lontoossa oli siellä silloin asunut vanha ystäväni, sarjakuvapiirtäjä Iriini (Ipe), joka nykyisin asuu taas Helsingissä. Hän tuli myös nyt avecikseni Helsingin Kaupunginteatterin Priscillan ensi-iltaan tämän viikon torstaina. The Palace Theatressa meillä oli varaa istua vain huimaavan korkealla ylimmällä parvella. Nyt istuimme ylellisesti permannon kolmannella rivillä, mistä näki todella hyvin esiintyjien ilmeet.

Ensi-illan tunnelmassa on aina sitä jotakin. Oli hauskaa bongata yleisön joukosta paljon omia tuttuja ja myös kuuluisuuksia kuten täydessä tällingissä olleita drag-artisteja. Istuimme esimerkiksi lähellä muotisuunnittelija Jukka Rintalaa ja hänen puolisoaan, visualisti Matti Vaskelaista. Vieressämme oli myös mitä suloisin pikkutyttö rimpsumekossaan, ja hänen äitinsä oli yksi esityksen tanssijoista.

Illan kruunasivat ensiksi median etkot Graniittilinnassa cocktail-palojen ja kuohuviinin äärellä, kuunnellen ohjaajan puhetta ja tavaten kavereita. Teatterilla saimme Priscillan omat Hot Stuff -cocktailit ja vaaleanpunaiset Priscilla-leivokset. Pääsimme Graniittilinnassa myös yhteiskuvaan drag queen Miss B:n kanssa. Illan teemaväri oli selvästi ihana pinkki! Ja toinen ”teemaväri” oli kimallus.

Mutta sitten itse teokseen! Toisin kuin voisi ehkä luulla, Priscilla ei siis ole naispäähenkilön nimi, vaan… bussin nimi! Kolme päähenkilöä matkaavat omalla bussillaan kahdessa viikossa Australian halki Sydneystä syrjäiseen Alice Springsiin, jossa ryhmän on tarkoitus esiintyä. Drag queen Tickillä on salaisuus, ja hän houkuttelee kaksi drag queen -ystäväänsä mukaansa reissuun. Jokainen heistä onnistuu matkan aikana vapautumaan omista rajoitteistaan ja toteuttamaan unelmansa.

Tarinan runko on aika perinteinen, mutta hahmot ovat poikkeuksellisia. Kaikki kolme päähenkilöä edustavat vähän eri ikäpolvia, mikä antaa katsojille enemmän samastumismahdollisuuksia. Tick ja Adam ovat homomiehiä ja Bernadette on transnainen, ja kaikki ovat sinkkuja. Adam ja Bernadette eivät voi sietää toisiaan, ja ivalliset letkautukset lentelevät. Ilkeily oli omaan makuuni jopa vähän nihkeää, vaikka tiedän myös, että terävä sanansäilä on osa drag-kulttuuria. Kuitenkin matkakumppaneista on lohtua ja tukea toisilleen, kun he kohtaavat ahdasmielisiä ja aggressiivisia juntteja (toki myös mukavia erämaan asukkaita).

Priscilla on riemukas mutta myös syvällinen tarina ystävyydestä, rakkaudesta, erilaisuudesta, queer-identiteetistä ja avaramielisyydestä. Stephen Elliotin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva syntyi aikana, jolloin AIDS oli aiheuttanut paljon pelkoa ja eristäytymistä queer-miesten parissa. Synkkyyteen ja homofobiaan kyllästynyt Elliot halusi tehdä vapauttavan, itsevarman ja iloisen elokuvan.

Elokuva kuulemma muuttikin monen katsojan elämän pysyvästi, koska se rohkaisi monia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia tulemaan ulos kaapista. Uskon myös, että laajat yleisöt saanut elokuva auttoi myös valtaväestöön kuuluvia paremmin näkemään queer-väestön upeuden, ja lisäsi siten ymmärrystä eri ihmisryhmien välillä. Ehkä elokuva ja musikaali auttoivat ja auttavat yhä valtavirtaankin kuuluvia ihmisiä irrottelemaan enemmän ja löytämään uusia puolia itsestään. Elokuva ja musikaali käsittelevät myös queer-ihmisten kohtaamaa ylenkatsetta ja väkivallan uhkaa, mutta tarinan perusvire on optimistinen, jopa riehakas.

Teos sopiikin hyvin myös omaan aikaamme, kun kaipaamme hetken hengähdystaukoa ja iloa ahdistavien sota-, pandemia- ja ympäristöntuhouutisten keskellä. Myös homofobia on taas nostanut päätään maailmalla oikeiston nousun myötä, joten tekee hyvää nähdä esitys, jossa pääosassa ovat upeat queer-ihmiset.

Lähetän sellaisen toiveen Kaupunginteatterille, että toivottavasti saamme lähitulevaisuudessa nähdä suurella näyttämöllä esityksen, jossa pääosissa on vaihteeksi lesboja ja/tai bi-naisia. Sitä odotellessa pienelle näyttämölle on tulossa tänä syksynä naisparista kertova Minä valitsin sinut, joka on Milja Sarkolan ohjaama ja perustuu kaverini Laura Lehtolan samannimiseen romaanin.

Musikaalia varten ei ole sävelletty uusia kappaleita, vaan siinä kuullaan monia kuuluisia pop-tanssihittejä. Musiikki olikin omaan makuuni sopivaa. Mietin aluksi, kuinkahan hyvin suomennetut hitit toimivat, mutta ne eivät olleet kiusallisia vaan mukaansatempaavia. Ehkä olisin kaivannut joukkoon myös jonkun ei-niin-puhkisoitetun kappaleen, mutta kivaa oli näinkin. Harjanteen mukaan kappaleet lauletaan suomeksi aina silloin kun musiikki vie juonta eteenpäin, joten katsojien on oleellista ymmärtää sanoitukset. Esimerksi Pet Shop Boysin kappale ”Go West” on ”Länteen”, Kylie Minoguen ”The Locomotion” on ”Matkalla” ja Cyndi Lauperin ”True Colors” on ”Sun sieluus”. Musiikki on kuin suoraan 90-luvun tai 2000-luvun alun homodiscosta. Kaupunginteatterissa kappaleet saa kuulla vieläpä orkesterin livenä esittämänä, vaikka valitettavasti orkesteri on piilossa lavan alla.

Tästä musikaalista ei voi puhua ilman, että ylistää asuja, meikkejä, kampauksia ja lavasteita. Ne ovat mielettömät, kertakaikkisen hienot! Esitys on oikeaa visuaalisuuden ilotulitusta ja runsaudensarvea. Priscilla on kerta kaikkiaan ilo silmälle. Lisäksi vaatteiden vaihtoja on niin tiuhaan tahtiin, että ei voi kuin ihailla verhojen takana häärivien pukijoiden nopeutta.

Alkuperäisessä elokuvassa transnaisen roolissa oli cis-mies Terence Stamp, mutta se oli ysäriä. Nyt Bernadetten rooliin on palkittu transtaustainen näyttelijä-maskeeraaja-hiusmuotoilija-toimittaja Clarissa Jäärni, joka on myös aikoinaan voittanut Suomen Miss Drag Queen -kisan. Jäärni ei ole näytellyt 10 vuoteen, ja tämä on hänen ensimmäinen roolinsa transition jälkeen. Nyt hän lähes varastaa shown hieman lakonisena vanhanajan diivana.

Tickin roolissa säkenöivä Lauri Mikkola muistetaan myös Lolan pääroolista Kinky Bootsista. Adamin roolissa oleva 26-vuotias Niki Rautén on myös esiintynyt Kinky Bootsissa kun se oli Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 2020-2022. Hänen drag-hahmonsa Priscillassa ovat ällistyttävän hienoja. Välillä kuultavia huulisynkattuja kappaleita esittää taas mainio ja lahjakas kolmikko Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka.

Erityisen suloisia ovat Benjin roolissa vuorottelevat lapsinäyttelijät Aleksi JohanssonIivari Luomala ja Kosmo Salminen. He kaikki pääsivät ensi-illassa lavalle kiittämään loppukumarruksissa. Esitys on edelleen ajankohtainen, kun Helsinki Prideilla tänä kesänä hyökättiin lasten drag-satutuokion kimppuun keskustakirjasto Oodissa, ja Yhdysvalloissa on väännetty kättä siitä, onko lasten soveliasta esittää ja nähdä drag-artisteja. Benjamin hahmo tuo esiin sen, että lapset kokevat dragin nimenomaan hauskana ja satumaisena asiana, eikä se aiheuta heille hämminkiä.

Minulla ja Ipellä on enää hyvin hämärät muistikuvat Lontoon Priscilla-musikaalista, mutta emme usko, että Helsingin kaupunginteatterin musikaaliversiolla on mitään syytä tuntea vaatimattomuutta sen rinnalla. Helsingin kaupunginteatterin ulko-oven yläpuolella ei tosin ollut vastaavaa hienoa jättimäistä korkokenkää kuin The Palace Theatressa, mutta muuten visuaalisuus ja roolisuoritukset olivat häikäiseviä. Jo Kaupunginteatterin näyttämön edessä ollut kimalteleva esirippu oli ihana, ja katsomossa kuultu pop-musiikki loi tunnelmaa jo esitystä odotellessa. Yleisö eli täysillä mukana esityksessä, ja lopuksi koko katsomo taputti seisten.

Kuulemma ennen ensi-iltaa oli myyty 70 prosenttia lipuista, joten kiirehdi, jos haluat nähdä tämän spektaakkelin!