Arvio: Punaorvot
Teatteriarvio: Kun työläisperhe hajotetaan – Punaorvot koskettaa ja satuttaakin, mutta ei repimällä
Deja vu: iso, tunteita järisyttävä teksti, väliajalta kahteen eri esittämisen estetiikkaan ja ylöspanoon jakautuva esitys ja lopputuloksena teatterielämys, joka ei heti jätä rauhaan.
Lauri Maijala tekee sen taas. Jos hänen kohdallaan mitenkään kehtaisi puhua kaavasta, niin sitä samanlaista ovat noudattaneet hänen kaksi tämän vuoden ohjaustaan Helsingin kaupunginteatterissa. Myös tällä erää hänen viimeisensä, sillä tämän jälkeen hän palaa Kom-teatterin johtoon parin vuoden Hkt-visiitiltään
Talvella ensi-illassa ollut ja koronan takia aivan liian varhain ohjelmistosta poistunut Emily Brontë -klassikko Humiseva harju jakautui vimmaiseen nummi-osaan ja pinnalta seesteisempään, mutta yhtä lailla väkevien tunteiden kuljettamaan kartano-osaan.
Keskiviikkona kantaesitetty Lauri Maijalan ohjaama ja yhdessä Anneli Kannon kanssa kirjoittama Punaorvot jakautuu ylöspanoltaan sirpaleisempaan, mutta esittämiseltään vähän traditionaalisempaan Helsinki 1918 -osaan ja ja kaikella tapaa surrealistisempaan Pohjanmaa-osaan, jota terästetään terävin leikkauksin ja aikahypyin. Ja taas, kuin ihmeen kaupalla, homma toimii komeasti. Musta ja valkea eivät sekaannu harmaaksi, tai Punaorpojen tapauksessa kurjalistonkelmeä ja kirkuvan punainen eivät mössöydy epämääräisen ruskeaksi. Lopputulos on värikartalla vaikeasti määriteltävissä, mutta kirkas se on.
Kovan onnen lapsia
Maijala saa lähtökohtaisesti pienen, mutta yksilötason kokemuksena suuren tarinan kasvamaan osiaan isommaksi. Punaorvot kertoo Helsingin Kalliossa asuvasta Johanssonin työläisperheestä, joka kevään 1918 sisällissodan loppukaaoksessa alkaa hajota atomeiksi. Ensin kapinasta syrjään jättäytynyt perheen isä tulee oman ilminantonsa perusteella pikateloitetuksi. Sen ja nälkään kuolevan vauvansa menetyksen seurauksena äiti Alma sekoaa, sillä hän on ollut se perheen vallankumousaktivisti, jonka hänen miehensä on uhrautumisellaan pelastanut varmalta kuolemantuomiolta. Kun Alma menetää elämänhalunsa, joutuvat perheen jäljelle jääneet kolme lasta Aarre, Lahja ja Ilona selviytymään arjen kurjuudesta omin neuvoin. Ja pitämään vielä äitinsä joten kuten kiinni elämässä.
Sitten viranomaiskatse tavoittaa Johanssonin perheen. Punaorvot nähdään valkoisen yhteiskuntakoneen silmissä paitsi selvitymiskyvyttöminä rääsyläisinä myös potentiaalisina uhkatekijöinä, joissa voi itää uuden kapinan siemen. Niinpä kuusivuotias Ilona päätetään lähettää pois Kalliosta, uudelleenkasvatettavaksi eteläpohjalaiseen sijaisperheeseen. 12-vuotias Lahja ei jätä pikkusiskoaan, vaan vaatii päästä tämän mukaan.
Pääseekin – vain tajutakseen perillä, että siskokset erotetaan eri perheisiin vailla yhteydenpitomahdollisuutta. Myös Lahjan yritykset saada kontaktia Helsinkiin jääneeseen äitiinsä ja viinasta lohtua etsimään päätyneeseen veljeensä torpataan. Kunnes erään kerran viesti kulkee perille…
Helsinki 1918 ja lakeuden twinpeaks
Punaorvot-esityksen ykköspuoli noudattelee siis perinteisemmän ja realistisemman näyttämökerronnan muotoja, mutta ei siitäkään mitään tavanomaista historiallista draamaa tule. Kronologiaa rikotaan takaumin, kerrontaa harkituin musiikillisin irtopaloin, jotka loksahtavat hyvin isoon kuvaan.
Lavastaja Janne Vasaman rähjäisessä näyttämökuvassa on oudosti vinksahtanutta katukuvaa, rujoa irtamistoa ja ihmisenkappaleita (mallinukkejen, toki) ja , joita valosuunnittelija Kari Leppälän armottomat spotit pyyhkivät monesti vaakatasosta. Näkymä on yhtä kova ja lohduton kuin kuvattu aikakin.
Väliajan jälkeen yleisön ottaa vastaan katsomoon retkottamaan asettuva Aarre Johansson, juovuksissa, mutta mukavasti seurallisena. Ja yhteisöllisesti maski kasvoillaan. Tämä vieraannuttava elementti venähtää turhan pitkäksi, mutta kun esirippu vihdoin aukeaa, näkee näyttämön tulipunahehkusta, että nyt tulee jotain ihan muuta kuin tähän mennessä on nähty.
Ja niin tapahtuu, tällaisena Etelä-Pohjanmaan lakeus ei ole aiemmin näyttämöillä auennut! Kakkospuolisko on silkkaa twinpeaksia, paitsi päällekäyvällä punaisellaan myös unenomaisuudellaan ja surrealistisessa hahmogalleriallaan. Päinvastoin kuin David Lynchin ja Mark Frostin kulttisarjassa, tämä outoilu ei karkaa lapasesta vaan kaikki kummajaiskarnevalisointi palvelee kokonaisuutta.
Lahjan sijoitusperhe näyttäytyy animaalisena: äiti on kiikkustoolissan keinuva emakko, poikansa pikkupossu ja häijy isäntä joku vaikeasti määriteltävä sarvekas harjaspää – jalopeuran sukuako? Jalous on hänestä kuitenkin kaukana.
Ilonan perheessä on kaksi emäntää, joiden lapsettomaan arkeen pelmahtava punikinpentu on taivaan lahja. Jo valmiiksi kirkkaanvalkoiseen maailmaan tulee lisävaloa. He ovat näytelmän ristiriitaisimpia hahmoja, laupeudessaan ymmärtämättömiä. Soputuvainen Ilona on heille hyvä uudelleenkasvatettava, kuten esityksen riipaisevin kohtaus tulee osoittamaan.
Pakahtumisen aika
Kun Lahja saa viimein lähetettyä kirjeen äidilleen, vähän voimiaan takaisin saanut Alma lähtee hakemaan tyttäriään kotiin. Tässä vaiheessa Maijala viimeistään avaa katsojien kyynelkanavat. Lahjalle äidin tulo on pelastus, mutta Ilona – nyt Siviä – on, että… Kuka sinä olet, mikä äiti, en minä halua pois Iidan ja Sofian luota!
Loppukohtaus, jossa jo ensimmäisellä puoliskolla hiljaa hyräilynomaisesti laulettu Suutarin emännän kehtolaulu (se ”piupali, paupali” -fraasistaan tuttu), kertautuu nyt Almaa esittävän Ella Mettäsen laulamana ja koko muun näyttelijäjoukon komppaamana. Se konkretisoi Alman moninkertaista menettämisen tuskaa. Se tekee kipeää, mutta kauniisti. Lopussahan seisoo kuitenkin joku lohtu. Kohtaukseen kuuluva tämän vuosituhannen hitain esiripun sulkeutuminen vain lisää lujaa latausta.
Maijalalle ominainen musiikkidramaturginen tyylitaju on kukassaan Punaorvoissa muutenkin. Kehtolaulu saa rinnalleen niin punaisten taistelu- ja surulauluja kuin biisejä valkoisen Suomen laulukirjasta. Ei kuitenkaan liikaa tilaa ottaen vaan pieninä vinjetteine. Punaorvon vala esimerkiksi soi muutaman hetken jossain taustalla, niinhän teki myös Kate Bushin Wuthering Heights Humisevassa harjussa. Alleviivaamattomuuden taidetta yhtä kaikki.
Nuorten lapset, aikuisten aikuiset
Sen sijaan se on alleviivattava paksulla, kuinka hyvin Maijala saa taas näyttelijäensemblensä soimaan yhtä ääntä, vaikka se onkin koottu varsin monelta taholta ja vaikka tarinassa ja roolikirjossa on tietty vastakkainelon asetelma.
Alman roolissa nähtävän Ella Mettäsen matka väkevyydestä hajoamisen partaalle ja takaisin on voimallinen kokemus. Se vei tunteiden trombiin, jossa katsojan mieltä kieputtivat kiivain puuskin kiihko, lämpö, sääli, torjunta, pelko sekä lopulta ymmärrys ja hyväksyntä
Lapsirooleissa nuore(hko)t – ei siis kuitenkaan lapset – Wenla Reimaluoto (Lahja), Anna Böhm (Ilona) ja Antti Autio (Aarre) tekevät eri ikiin heittäytyen mutta ilman mitään leperryksiä ja muita infantilismeja uskottavan hienot roolit. Kaupunginteatterin omasta kokeneesta kaartista tulevat näyttelijät tarjoavat sivurooleissa vankan kivijalan nuoremmilleen.
Punaorvot on teatterissa saanut alaotsikokseen Vaiettujen historia. Se on tavallaan liian suureellinen, sillä näyttämöllä nähdään nähdään kuitenkin yksilötarina, yhden perheen selviytymistarina, ei mitään historiallisesti spektaakkelia. Tavallaan määre on myös kohdallaan, sillä Maijalan ohjaus antaa kasvot ja äänen kaikille niille punaperheiden lapsille, joilta sisällissodan kurimuksessa riistettiin isä tai äiti tai molemmat tai jopa oma minuus.