Saavutettavuustyökalut

KAIKKI ESITYKSEMME ON PERUTTU 31.12.2020 ASTI. Syynä peruutuksiin ovat 18.12. saakka jatkuvien yleisötilaisuuksien rajoitusten aiheuttamat muutokset sekä epävarmuus epidemiatilanteen kehitykseen liittyen. Olemme yhteydessä lipun varanneisiin ja ostaneisiin asiakkaisiimme. Asiakaspalvelumme palvelee puhelimitse numerossa (09) 394 022.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Punaorvot

Terhi Friman – Metsään meni -blogi – 7.9.2020

Piupali paupali, punaorpo

Eläydyn näytelmään niin, että ripsiväri valuu pitkin naamaa. Aika kuluu nopeasti, väliaika on melkein heti. On menossa Punaorvot-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa.

Suomen sisällissota vuonna 1918 on kansallinen trauma, jonka haavoissa riittää parannettavaa.

Kirjailija Anneli Kanto ja ohjaaja Lauri Maijala ovat työpari, jonka yksi missio on tuoda julki sisällissodan (kansalaissodan, kapinan) kamaluutta ja sen suurimpia häviäjiä, lapsia.

Sota jätti orvoksi 25 000 lasta. Johanssonin perheen tarina Helsingin kaupunginteatterissa näyttää, millaista oli elämä Linjoilla sodan jälkimainingeissa. Isä on tapettu, masentunut äiti yrittää selvitä neljän lapsensa kanssa. Pienin, sylilapsi, kuolee. Naapuri on avulias vaikkei hänenkään elämänsä ole hääviä.

Köyhäinapu on oljenkorsi, johon ei halua tarttua. Köyhäinapu vie äänioikeuden ja siihen turvautuvalta otetaan lapset pois.

Punaorpojen tarinan äidiltä viedään kaksi lasta. Koteja kodittomille -järjestö on viisaudessaan päättänyt valtion eliitin tuella, että ”punikinpennut” kannattaa siirtää Pohjanmaalle, missä heitä odottavat vauraammat olot ja oikeanlainen ideologia. Toinen tyttö saa yltäkylläisen kodin, toinen joutuu orjuuteen ja hyväksikäyttöön. Lapsen ääni ei kuulu eikä hänen ikäväänsä nähdä.

Näytelmä herättää valtavasti ajatuksia. Mitä on syyllisyys? Mistä ihmisen pitää kokea syyllisyyttä? Mitä on äidinrakkaus? Milloin äidinrakkaus on väärää?

Kenen ideologia on oikea, kenen väärä? Miina Sillanpää on yhdelle sankari, toiselle kaikkea muuta. Näytelmä tuo asioita esiin monelta kantilta eikä syyttävä sormi osu oikeastaan mihinkään.

Punaorpoja seuratessa mielessä käyvät keskustelut maahanmuuttajista, Isis-äideistä, puheet ihmisroskasta ja syrjäytyneistä. Kuvina kulkevat päässä myös monet omat kohtaamiset toimittajana juttukeikoilla kehitysmaissa ja kehittyneissä maissa. Luin lapsena ainakin kymmenen kertaa Aili Konttisen kirjan Inkeri palasi Ruotsista. Itkin katketakseni sotalapsi Inkerin raastavaa kohtaloa. Sekin pyrähtää ajatuksiin kesken esityksen.

Suvaitsevaisuus? Mitä se oli vuonna 1918 ja mitä se on nyt, vuonna 2020? Onko suvaitsevaisuutta oikeastaan olemassakaan?

Punaorvot on järisyttävän vaikuttava näytelmä. Se on surullinen: en muista, että olisin koskaan itkenyt teatterissa näin paljon. Pidän siitä, että saan taiteesta ajattelulleni rakennuspalikoita. Punaorvoista niitä tuli ison talon, kaksivooninkisen pohjalaistalon, verran.

Pohjalaissyntyinen ystäväni toteaa: olen elänyt ja kasvanut Pohjanmaalla ja kuullut kaikenlaista, mutta en ole tiennyt, että sinne on tuotu punaorpoja, Karjalan evakoista siellä kyllä puhuttiin.

Hän naurahtaa, että kehtaako tämän näytelmän jälkeen enää puhua lapsuuden murretta, jota näytelmässä käytetään – hauskan aidon oloisesti ainakin näin ei-pohjalaisen korvaan.

Helsingin kaupunginteatterin Punaorvoissa on huikean hyvä lavastus, joka on Janne Vasaman käsialaa. Näyttelijäkaarti on osaavaa. Erityisesti mieleen painui Anna Böhmin rooli kuusivuotiaana Ilonana. Linjojen Ilonasta tuli Pohjanmaalla Siviä, leveää pohjalaista murretta puhuva kuuliainen koulutyttö. Böhmin Ilona-Siviä on roolissaan aito.

Suutarin emännän kehtolaulu kulkee näytelmässä mukana. Kiinnostava valinta, joka kantaa viestiä, keventää ja lohduttaa.

Piupali paupali, piupali paupali, kunnenmä tunne teitä.