Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Riistapolku

Pirjo Puukko – Ääni katsomossa -blogi – 6.9.2019

Riistapolku hämmentää ja vangitsee

Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku on hämmentävä näytelmä, osin myös siksi, että teksti perustuu tositapahtumiin. Esitys on riisutulle näyttämölle rakennettu traaginen tarina, joka panee kysymään, mitä näille ihmisille oikein tapahtuu? Periaatteessa he ovat normaaleja, mikäli sellaista määritettä voi ylipäätään esittää, mutta jokin särö saa heidät toimimaan omituisella tavalla.

Saksalaisen Franz Xavier Kroertzin (s.1946) näytelmä kuvaa 1970-luvun työläisperheen elämää ravistanutta tapahtumasarjaa. On isä, äiti ja 13-vuotias tytär Hanni. Päällisin puolin kaikki näyttää olevan arkisen hyvin. Isä haaveilee vähän paremmin palkatusta rekkakuskin työstä, mutta äidin mielestä nykytila riittää vallan hyvin. Erimielisyydet rajautuvat lähinnä ruokapöydässä tarjottuun ateriaan, siis ei vaarallista. Ainoata lasta passataan hieman liikaa, mutta se on ymmärrettävää. Televisio tuo muun maailman kodin seinien sisään.

Sitten Hanni (Ella Mettänen) rakastuu koulumatkalla törmäämäänsä 19-vuotiaaseen Franziin (Paavo Kinnunen). Poika on hieman saamaton, hanttihommissa oleva, ja ujokin. Hanni toimii orastavan suhteen kirittäjänä ja kun tapaamiset paljastumisen jälkeen kielletään, tekee Hanni ehdotuksia salaisista kohtaamisista.

Seuraukset ovat karmaisevia. Tapahtumien tulkintaa voi mielessään pyöritellä vaikka miten eikä varmaa vastausta sittenkään löydy. Katsojan yleinen moraalikäsitys osoittaa syyttävästi Franzia, jolla ei yksinkertaisesti ole lupa koskea ala-ikäiseen tyttöön. Se on kuitenkin liian yksinkertainen ratkaisu. Syyllistä etsitään näyttämölläkin jokaisesta, jopa syntymättömästä lapsesta. Aikakausikin manataan lepsuutensa takia ja Hitlerin järjestelmällistä aikaa muistellaan kaihoisasti.

Kautta linjan erinomainen näyttelijäntyö tiputtaa Kroetzin taitavan niukkaa dialogia kylmäävän tarkasti. Ja koska näyttämö on niin tyhjä, putoaa jokainen sana painavana. Jokaisesta roolihenkilöstä tulee syyllinen, kustakin tekojensa ja tapojensa mukaan.

Ursula Salon äiti on marttyyri, jonka haavaisin muisto on, kun isä tuhosi hänen nuoruudessaan juuri ostetut nailonsukat. Risto Kaskilahden isä on leppoisa ja joustava, kunnes paha tapahtuu. Mettäsen Hanni käyttäytyy liikuttavan lapsekkaasti, mutta hänen toimintansa on taitavan manipulatiivista. Onko se rakastumisen aiheuttamaa vai onko kyse isommasta psyykkisestä vammasta? Kinnusen Franz liikkuu laiskasti ja elää yksinkertaisen luonnonlapsen tavoin, hänellä ei ole kovin vahvaa omaa tahtoa, ja siksipä hänet on helppo houkutella mihin vaan.

Kokonaisuus on vangitseva ja jokainen elementti näyttämöllä pyrkii tärkeäksi ja merkitseväksi. Väliajattoman esityksen jälkeen on sanaton olo, noinko ihmisille voi käydä, oikeasti? Ja kaikki yhden rakastumisen tähden?