Arvio: Riistapolku
Riistapolku – Helsingin kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterissa on nähtävissä ”laulu rakastamisen vaikeudesta”, kuten ohjaaja Lauri Maijala sanoo. Riistapolku on perhetragedia, joka tuo vaikeita aiheita esiin inhimillisellä otteella. Tämä on koskettava esitys ja katsojaa ei selvästi ole tarkoitus säästellä.
Riistapolku on Franz Xaver Kroetzin näytelmä, joka on nähty suomalaisissa ammattiteattereissa vain kahdesti aiemmin. Siinä toistuu Kroetzille tyypilliset väkivallan teemat ja työväenluokan kuvaus. Näytelmä pohjautuu vuonna 1967 Saksassa tapahtuneeseen aitoon rikokseen.
Saksalainen pieni teollisuuskaupunki toimii näyttämönä tragedialle, jossa perheen 13-vuotias tytär Hanni rakastuu 19-vuotiaaseen Franziin. Yhteiskunta iskee vastaan tiukasti ja syntyy jännite, jota vastaan tyttö yrittää taistella. Perheen isä Erwin reagoi tilanteeseen vahvasti ja Hanni päätyy uhrin asemaan kahdesta eri suunnasta. Äiti Hilda toimii sovittelevana hahmona, kunnes tuntuu itsekin romahtavan.
Ursula Salo äitinä romahtaakin todella hienosti. Tämä on rooli, jonka olisi voinut helposti vetää yli, mutta Salo onnistuu elehtimään todella suuresti niin, että tunteet tulevat läpi täysin luonnollisina ja tunnistettavina. Risto Kaskilahti isänä on sellainen tosi isä-hahmo, joka laukoo kalsarit jalassa isävitsejä. Juuri sellainen rooli kuin Kaskilahdelle kuvittelisikin sopivan. Kun isä menettää hillintänsä onkin se yllättävä ja iso shokki yleisölle. Komediallisena hahmona toimii Pekka Huotari Franzin kaverin, Dieterin, roolissa. Huotari kyllä vetää yli. Korkealta ja kovaa, mutta käsittämättömällä tavalla tämä ratkaisu sopii traagiseen näytelmään loistavasti.
Hannin ja Franzin rooleissa nähdään Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen. Hitto näitä oli jäätävää ja upeaa katsella. Mettäsen hieman nasaali teinitytön ääni ja Kinnusen laiska töksäyttely loivat runoutta, joka oli samalla koomista että niin kylmän realistista. Mettänen teki herkän ja vahvan suorituksen, joka jää varmasti tämän vuoden parhaimpina kokemuksina mieleen teatterista.
Näytelmän tunnelma luotiin heti alussa kun katsoimme mustavalkoista näytelmää. En oikein vieläkään ymmärrä miten tämä toteutettiin sillä yhdessä hetkessä värit vain ilmestyivät näytelmään kuin kyse olisi ollut taikatempusta. Sävy säilyi kuitenkin edelleen nostalgisen 70-lukulaisena ja samoin Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu ja Antti Mattilan lavastus tarjosivat hienon aikamatkan.
Realistinen ajankuva tuli tarpeeseen sillä se tarjosi edes hieman etäisyyttä teoksen teemoihin. Näytelmä on selkeä ja hallittu. Se käsittelee väkivaltaa, rakkautta ja perhettä näennäisen suoraviivaisesti, mutta jättää tunteille paljon tilaa. Se ikään kuin pakottaa katsojan käsittelemään aihetta niin tunteen kuin järjenkin tasolla.
Näytelmässä otetaan elementtejä, joita pidämme selkeinä ja hajotetaan niitä osiin. Uhrin ja toimijan rajoja hämärretään ja ihmisen autonomisuutta pohditaan. Ohjaaja Lauri Maijala kirjoittaa käsiohjelmassa:
”Emme ole vielä todella oppineet hallitsemaan isiemme, äitiemme ja yhteiskunnan tekemää itseämme, lapsiamme, tai humanistisia arvojamme (jotka niin helposti joutavat romukoppaan kun maa järkkyy alta). Ihmettelemme kuinka ne samat kädet, jotka kykenevät hellään hyväilyyn, lyövät sitä jota kerran luvattiin suojella? Pelkäämme menettävämme toisen, sidomme heidät itseemme, jotta he eivät karkaisi – ja silloin he juuri karkaavat. Tietenkin.”
Halu säilyttää omien arvojen mukainen elämä voi johtaa äärimmäisiin ristiriitohin. Mitä läheisempi ihminen, sitä suurempi ristiriita ja tilanteilla on taipumus purkautua jollain tapaa. Näytelmä kuvaa tätä prosessia sen äärimmäisissä olotiloissa. Tämä luo epämukavuusalueen katsojalle, mutta myös ihan vain pirun hyvää draamaa.
Lisätietoa esityksestä löytyy Helsingin kaupunginteatterin sivuilta. Kannattaa pitää mielessä, että näytelmä on ajoittain äänekäs ja realistisen väkivaltainen (vaikkakin perustellusti). Suosittelen vahvasti kokemaan tämän jos perinteinen ja tunteiltaan voimakas teatteri kiinnostaa.
Maijalan Pasi Was Here ja Veriruusut ovat jääneet henkilökohtaiseen top kymppiin kaikesta näkemästäni teatterista ja Riistapolku jatkaa samalla linjalla.