Arvio: Riistapolku
Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku rakentuu upealle näyttelijäntyölle
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtävä Riistapolku on piinaavan väkevä, rankan realistinen tulkinta Suomessa harvoin esitetystä draamaklassikosta. Näytelmän kirjoittanut saksalainen Franz Xaver Kroetz (s. 1946) on tunnettu vahvoista teemoistaan ja hänen näytelmänsä olivat erityisen suosittuja Keski-Euroopassa 1970- ja 1980-luvuilla. Näytelmän on ohjannut Lauri Maijala. Riistapolku kertoo tosielämän tapahtumiin pohjaavan, tragediaan päättyvän tarinan epäsovinnaisesta rakkaudesta, ei-toivotusta raskaudesta ja väkivallasta.
Näytelmä alkaa kuvauksena tavallisen perheen arjesta mutta tarinan edetessä keskiöön nousee tragediaan päättyvä rakkaustarina. Perheen isä, Erwin (Risto Kaskilahti) haaveilee paremmasta työstä, äiti Hilda (Ursula Salo) tavallisen seesteisestä perhe-elämästä. 13-vuotias Hanni-tytär (Ella Mettänen) ja 19-vuotias Franz (Paavo Kinnunen) rakastuvat kohtalokkaasti.
Perhetragedian lisäksi Riistapolussa on yhteiskunnallisempikin ulottuvuus. Erwin-isä on vahvasti pettynyt 1960-luvun saksalaiseen yhteiskuntaa. Hän tuntuu kaipaavan kansallissosialistisen ajan vahvaa johtajuutta, sen arvoja ja ajan selkeyttä, demokraattisen Länsi-Saksan epämääräisyyden ja 60-luvun uusien tuulien sijaan. Vaikka sota-aika Erwinin muistoissa näyttäytyykin kadotettuna nuoruutena, haikailee hän selkeämpää järjestystä ja kuria. Nämä teemat tuovat Maijalan ohjauksen myös selvästi eurooppalaiseen nykyhetkeen ja luovat mielikuvia nykyhetken vahvistuvista oikeistopopulistisista virtauksista.
Vaikka ei olisikaan mustemman draaman ystävä, niin Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku kannattaa käydä katsomassa erityisesti loistavien näyttelijöiden vuoksi. Yksistään heidän näyttelijäntyönsä ja vahva läsnäolonsa rakentavat esitykseen käsin kosketeltavan pakahduttavan tunnelman.
Ella Mettänen tekee nuoren 13-vuotiaan Hannin roolin luontevasti ja pakottomasti ja ennen kaikkea psykologisesti hyvin perustellusti. Hän saa hahmoonsa toisaalta varhaisnuoren ehdottomuuden, toisaalta lapsen riipaisevan turvattomuuden ja aikuisen sylin kaipuun. Mettäsen näyttelijäntyössä korostuu Hannin sisäisen maailman kuvaus sekä epävarmana että lopulta kaikessa traagisuudessaan uhmakkaana.
Mettänen rakentaa hahmonsa ulkoisesti varsin rauhallisin, vähin elein, mutta pohjaten sitäkin intensiivisempään läsnäoloon näyttämöllä. Nuoren Ella Mettäsen taidoista on saatu näytteitä muun muassa Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää –esityksessä sekä Teatteri Jurkan Lokissa ja Niskavuoren Hetassa. Hannin rooli Riistapolussa on uusin näyttö Mettäsen osaamisesta ja herkästä näyttelijänluonteesta.
Hanttihommia tekevästä 19-vuotiaasta Franzista muovautuu Paavo Kinnusen käsissä tragikoominen rakastunut nuorimies. Kinnusen lavakarisma ja vahva tyypittelyn taito rakentavat onnistuneen työläispojan hahmon.
Ursula Salon Hilda-äiti on tyttärestään huolestunut, yliherkkä vastuunkantaja ja toisaalta moitteettomista kulisseista kiinnipitävä kotiäiti. Salo onnistuu kuvaamaan ilmeikkäästi myös äidin mielen järkytyksen traagisten tapahtuminen vyöryessä eteen päin. Risto Kaskilahti saa isän hahmoon viiltävää toivottomuutta ja toisaalta ristiriitaa lastaan sekä rakastavana ja pahoinpitelevänä, hämmentyneenä vanhempana.
Vesa Tapio Valon suomennoksen dialogi elää näyttelijöiden suussa luontevasti. Tekstin niukkasanaisuus istuu teoksen maailmaan hyvin. Murteellinen, ronski kieli tuo esitykseen osin arkisen, toisaalta piinaavankin tunnelman.
Lauri Maijala onnistuu tiiviissä, vain puolitoistatuntisessa tulkinnassaan kuvaamaan vangitsevalla tavalla saksalaisen pikkukaupungin työväenluokkaisen perheen elämän arkirutiinit ja perheen 13-vuotiaan tyttären epäsovinnaisen rakkauden 19-vuotiaaseen nuoreen mieheen. Maijalan ohjaukselliset elementit tuovat teokseen kutkuttavan piinaavia, jopa unenomaisia tuokiokuvia. Perheen arki on täynnä toistuvia rutiineja; työ, koulu, aamut ja ruokahetket. Aleksi Sauran mainio äänisuunnittelu luo perheen arkirutiineihin tuttua tavanomaisuutta.