Arvio: Silence
Tanssiarvio: Jarkko Mandelinin Silence on syksyn huumaava tanssitapaus
On uskaliasta nimittää esitystä täydelliseksi. Haluan silti käyttää tätä määritelmää Jarkko Mandelinin Helsinki Dance Companylle ja Kinetic Orchestralle Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle tekemästä teoksesta Silence. Siinä ei ole mitään, minkä haluaisi olevan toisin.
Mandelin itse kuvailee teostaan visuaaliseksi musiikiksi ja sinfoniseksi tanssiesitykseksi ja sellainen se mitä suurimmassa määrin on. Viisiosaisessa teoksessa ei tarvitse ”ymmärtää” mitään, eikä etsiä merkityksiä. Voi vain nauttia huumaavasta liikkeestä, joka muuntuu osasta toiseen niin rytmiltään kuin rakenteeltaan.
Ja millaista liikettä se onkaan! Mandelinin nykytanssia, kontakti-improvisaatiota, breikkia, akrobatiaa ja kamppailulajeja sulavasti yhdistelevä liikekieli on ainutlaatuista. Se on hyvin monipuolista, fyysisesti äärimmäisen vaativaa, täynnä yksityiskohtia ja silti erittäin helppoa seurata. Varsinkin parityöskentelyssä on todella nähtävissä hetkeen keskittyminen.
Vaikka koreografia on energinen ja paljolti vauhdikaskin, esityksen kokonaisuudesta syntyy rauhallisuuden vaikutelma. Enkä tarkoita tällä pelkästään teoksen liikkeellisesti hitaampia osuuksia, vaan eräänlaista yleistunnelmaa. Esityksessä ei ole hiukkakaan pinnistämisen makua, vaan kaikesta säteilee olemisen ja tekemisen levollinen varmuus.
KOKO 12-JÄSENINEN tanssijaryhmä on uskomaton. He hallitsevat virtuoosimaisesti niin kehonsa, liikekielen kuin koreografiankin. He ovat satakymmenenprosenttisesti läsnä. He eivät tulkitse, he elävät liikettä. Tanssi virtaa ja hengittää sekä huippunopeissa että äärimmäisen hitaissa kohtauksissa. Saumattomat kontaktit toimivat sekä koko ryhmän yhtäaikaisissa osuuksissa että varsinkin parityöskentelyssä.
Silencen jokainen esitys on myös siten ainutlaatuinen, että teokseen kuuluvat tanssijoiden itsensä luomat soolot ja duetot arvotaan joka esitykseen erikseen. Niillä on oma koreografisesti määritelty paikkansa, mutta esittäjät vaihtuvat.
Vaikka tanssijaryhmä on iso, ei pienen näyttämön areenamaiseksi muokattu tila tunnu yhtään ahtaalta. Koreografisen nerokkuuden lisäksi siihen varmasti vaikuttaa myös visuaalisuuden niukkuus, mikä ei suinkaan tarkoita tyhjyyttä tai tylsyyttä. Väriskaala on vain mustaa, valkoista ja harmaata. Tanssijat on puettu frakkeihin ja etäisesti kivisen kaupunkimiljöön mieleen tuovat taustan korokkeet ovat harmaita. Myöskään valot (Aku Lahti) eivät leikittele väreillä, vaikka muuten elävätkin esityksen mukana.
Janne Hastin luoma musiikki on yhtä aikaa hyvin klassista ja toisaalta lyömäsoitinpainotteista rytmillä leikittelyä. Musiikin eri osat on selkeästi erotettu toisistaan ja eri osien välit käytetään vaihtojenomaisesti tanssijoiden hengähdystaukoina. Esityksellinen jännite ei kuitenkaan katkea. Musiikki ja tanssi eivät myöskään hetkeäkään elä vain omaa elämäänsä, vaan toimivat koko ajan tiiviissä yhteistyössä.
Silence on toteutettu Uudet klassikot -rahaston tuella. Teoksella on kaikki mahdollisuudet muodostua tukirahaston nimen mukaiseksi. Esityksellä on runsaasti annettavaa niin tanssin tuntijalle kuin ensikertalaisellekin.