Arvio: Sinun, Margot
Sinun, Margot – Menestyskirjasta tehty näytelmä on järisyttävä kokemus
Helsingin kaupunginteatteri antaa parastaan Sinun, Margot -näytelmässä, joka on Meri Valkaman romaaniin pohjaava kuvaus DDR:stä ja menneisyyden etsimisestä. Yhteen loksahtavat palaset saavat aikaan jotain unohtumatonta.
Mikä teatterikokemus! Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö syleilee Meri Valkaman suurteosta Sinun, Margot, joka on Tuomas Timosen dramatisoimana suorastaan järkyttävän hyvä. Jo näytelmän alku lienee pysäyttävin koskaan näkemäni.
Vilja Siltasen (Satu Tuuli Karhu) isä Markus Siltanen (Martin Bahne) on kuollut, ja kuolinpesää siivotessaan Vilja törmää peitenimi Margotin Erichille lähettämiin kirjeisiin. Vähitellen käy ilmi, että kyseessä on hänen isänsä itäsaksalainen rakastettu (Sara Soulié). Siitä alkaa menneisyyden ja nykyisyyden yhteenkietoutuminen, matka Berliiniin ja lapsuuden Itä-Saksaan, missä Viljan isä työskenteli ja perhe asui 1980-luvulla. Hitaasti alkaa selvitä, mikä rooli ”Margotilla” eli Luise Seidelillä on ollut Viljan elämässä ja koko siinä juurettomuudessa ja etäisyydessä, mitä hän kokee ennen kaikkea ihmissuhteissaan. Miten ymmärtää nykyisyyttä, jos ei tiedä menneisyyttään?
Ohjaaja Riikka Oksanen on tehnyt ennenkin hienoja näytelmiä, joissa naiset pääsevät esiin, ja nytkin päähuomio kiinnittyy pääkolmikkoon Vilja, Luise ja Viljan äiti Rosa Siltanen (Sanna-June Hyde). Miten he kipuilevat tilanteessa, jossa heillä on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa asioiden kulkuun, ja lopulta löytävät oman tiensä. Näytelmän hahmot tekevät virheitä, ja monelle yksi pahimmista oli uskominen vajavaiseen systeemiin. Sen uskon romahduksen näyttää ehkä parhaiten neljäs nainen, Anne Stern (Vuokko Hovatta), joka päätyy vetämään turistikierroksia Tšernobylin katastrofialueella. Pienen ihmisen tanssia koneistossa esitetään muutamaan otteeseen jopa kirjaimellisesti, oli kyseessä sitten rakastavaisten tanssi tai useita rooleja esittävän Lasse Lipposen lyhyt soolopyrähdys.
Näyttelijät ovat kauttaaltaan erinomaisia, etenkin Karhu ja Soulié suuressa tunneskaalassaan ja kipuilussaan, mutta tällä kertaa mieleen jäi erityisesti se kokemus ja tunne, mikä katsomossa kokonaisuudesta syntyi. Mennyt ja nykyhetki limittyvät lavalla suorastaan kirjaimellisesti. Kokonaisuus on myös esitysdramaturgiasta vastaavan Riikka Oksasen riemuvoitto, ja uskallan väittää, että teatteritaian maustama kokemus ylittää jopa alkuperäisteoksen. Moni kohtaus jää mieleen paitsi sisältönsä, myös upean toteutuksensa vuoksi. Teatterin voima nähdään vaikkapa Tšernobyl-osuudessa, jossa jo sinänsä koskettavasta asiasta tulee aivan järisyttävä kokemus. Syynä on paitsi tapa, millä se kerrotaan, myös se, miten se näytetään.
Antti Mattilan lavastus on sanalla sanoen hieno. DDR-arkkitehtuuria ilmentävät kehikot liikkuvat lavalla sutjakasti, samoin todellisuuden julmasta puolesta muistuttavat muurit ja verkkoaidat, joita valaistus korostaa. Kohteeseen viedään myös pienillä yksityiskohdilla, kuten alun perin Itä-Saksasta tutulla liikennevaloukkelilla Ampelmannilla. Historiallisia videoklippejä katsotaan mosaiikiksi hajoavilta näytöiltä, jotka näyttävät vain osan totuudesta, kuten voittajien muotoilema historiankirjoituskin.
Trabant-auto, Itä-Saksan ikoni sekin, on paitsi osa kohtausta, myös valonlähde. Toni Haarasen valosuunnittelusta jäivät mieleen etenkin tunnelmaa luovat katu- ja diskovalot, sekä tietysti ydinturman myrkynvihreä hohto. Äänisuunnittelija Eradj Nazimov elävöittää Itä-Saksan onnenhetkiä leppeillä pop-kappaleilla.
Meri Valkaman romaanissaan luoma näkökulma on uusi ja ihmiskeskeinen. Hän haluaa tuoda esiin sitä hyvää, mitä itse koki lapsuudessaan DDR:ssä, ja niitä muistikuvia, joita paikallisilla oli. Tiina Kaukasen suunnittelemat asut ovat upeita ja haastavat nekin osaltaan ajatusta DDR:stä harmauden tyyssijana. Päätös menneisyyden värittämisestä tukee hienosti tekstin ajatusta Itä-Saksasta onnellisena aikana.
Esiin nousee paljon positiivista itäsaksalaisten arjesta, kuten ilmainen terveydenhuolto ja korkea työllisyys. Aatteen paloa puhkuva Markus paasaa länsimaisesta hapatuksesta samalla kun hänellä on itsellään siihen täysi pääsy. Systeemin karut puolet nousevat esiin vain hetkittäin, kun juhlissa kritiikkiä esittävä vieras passitetaan vähin äänin kotiin, tai kun lääkäri mainitsee, että saasteiden kyllästämä ilma sairastuttaa lapset.
Tai kun yksi ilmianto voi tuhota monta elämää.
Arvio Apu-lehden verkkosivuilla.