Arvio: Stalinin suloinen ruoska
Valvontakomedia puree nokkeluuksillaan ja kovilla pelureillaan
Zhdanovin komission pidot Tornissa olivat kovat ja kosteat.
Myönnän: suhtauduin teatteriin mennessäni hiukan skeptisesti ajatukseen, että jatkosodan jälkeen asetetun valvontakomission pahamaineisesta vetäjästä Andrei Zhdanovista ja hänen neuvostoregimestään saisi väännettyä kovin hilpeää komediaa. Puhumattakaan, että älykästä.
Pääni on nyt käännytetty. Kari Heiskasen kirjoittama ja ohjaama Stalinin suloinen ruoska on hauska ja poliittisissa nokkeluuksissaan älykäskin komedia. Vaikka alkuun näytti ja kuulosti siltä, että hupi irtoaa lähinnä keskushenkilön suorasukaisesta kielenkäytöstä sekä suomalaisia ja Helsinkiä koskevista hävyttömistä metaforista, teksti ryhdistäytyy esityksen edetessä satiiritasolle. Se kasvaa taitavien ottelijoiden käymäksi valtapeliksi, jossa opportunismi, taktiset myönnytykset ja hyökkäykset sekä suruttomat vedätykset ja kampitukset kuuluvat taktiseen peruskalustoon.
Votkaa ja sikaria kuluu, eikä naisiakaan Tornin komissiokonttorin liepeiltä puutu.
Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöillä on viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana tehty aika nippu poliittisesta lähimenneisyyttämme valottavia esityksiä. Sekä onnistuneita (kuten Jari Tervon historiafiktioista sovitetut Troikka ja Myyrä) että kehnompia (Toveri K, Valtakunnan häirikkö). Kari Heiskanen on ollut monissa parhaissa osallisena.
Suomen jatkosodan aikaista Saksaan sitoutumista perannut, Juha Vakkurin kirjoittama Mannerheim ja saksalainen suudelma (2017) sekä noottikriisin aikaan sijoittunut, Heiskasen itsensä kirjoittama Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu (2018) muodostavat Stalinin suloisen ruoskan kanssa kolmikon, jota voisi kai kutsua trilogiaksi. Yhteen niitä sitoo paitsi aihe piiri, myös ohjaaja Heiskanen ja hänen ei niin ryppyotsainen tyylinsä laittaa joskus muinoin – siis Neuvostoliiton vielä pystyssä ollessa – varsin delikaatteja aiheita näyttämölle.
Stalinin suloinen ruoska on kolmikosta lähtökohtaisesti komediallisin, joten se on teatterin markkinoinnissakin kategorisoitu reippaasti ”hirtehiseksi komediaksi”. Sitähän se, naurattamista asioilla, joista leikki on ollut aika kaukana noin 75 vuotta sitten. Siis ajankohdasta, jossa Suomi alkaa yrittää hävitystä sodasta toipumista, entisiä aseveljiä pitää voittaja Neuvostoliiton käskystä häätää Lapista, täydet sotakorvaustavarajunat lähtevät vyörymään kohti itää, sisäpolitiikan suhdanteet kääntyvät laakista oikealta vasemmalle. Kun siihen päälle pannaan sitten valvontakomissio ja sitä johtamaan Stalinin lähipiiriin kuuluva Andrei Zhdanov, ei ihme, että näitä aikoja aletaan kutsua vaaran vuosiksi.
Heiskasen näytelmässä ydinainekseksi alkaa alkulämmittelyjen eli Suomen poliittistaloudellisen tilanteen ja henkisen ilmapiirin pikakartoituksen jälkeen nousta kysymys sotasyyllisistä. Näytelmän Zhdanov haluaa, takaisin Isä Aurinkoisen lämpimimpään paisteeseen päästäkseen, paljon syyllisiä ja heille näytösoikeudenkäynnissä kovimmat mahdolliset tuomiot.
Näyttämöllä askaroidaankin lähinnä sitä, hirtetäänkö vai ammutaanko sotakonnat. Suomalaisten ykköspeluritovat pääministeri Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen, jonka strateginen varhaiskypsyys (olihan hän tuolloin vasta vähän yli nelikymppinen eli maailmanpolitiikassa juniori) on yksi Heiskasen näytelmän herkkupaloista.
Polttavia kysymyksiä ovat myös Neuvostoliiton vaikuttaminen Suomen punaiseksi värjäytyvässä sisäpolitiikassa ja Mannerheimin asema historian shakkilaudalla. Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino pelaavat omia pelejään Zhdanovin kanssa, ja tämä taas yrittää murtaa Mannerheimin aristokraattisen suojakilven. Marskia ei nyt näyttämöllä elävänä roolihenkilönä nähdä, vaan Joachim Wigelius tekee roolin mustavalkovideolla.
Sähköinen kuvamateriaali ei yleensä ole ollut Heiskasen ohjauksissa ominaisin työkalu, mutta toimii nyt tyylikkäästi epookkisena elementtinä kuten myös screenillä pyöritettävät arkistofil-mitkin.
Heiskasen komedian perusasetelmissa on jotain varsin molièrelaista. Ranskalaismestarin suosikkikomedioiden ei niin fiksut, mutta äkkipikaiset ja suoraviivaiset keskushenkilöt, nämä ar-ganit, harpagonit, orgonit ja miksei donjuanitkin tiivistyvät yhdeksi Zhdanovin hahmossa. Tämän juonikas poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov (tosihenkilö hänkin, myöhemmin mm. Neuvostoliiton suurlähettiläs Helsingissä) taas on se Moliéren farssien perushahmo Sganarelle, joka oveluudellaan pelastaa isäntänsä pinteestä ja pelaa itsensä hyviin asemiin. Ei ehkä ole sattumaa, että niin Heiskanen kuin Orlovin roolin tekevä Jari Pehkonen ovat molemmat päässeet loistamaan Don Juanin roolissa. Pehkonen on ilmeitä ja kehonkieltä myöten niin täyttä sganarellea, että hyvää tekee.
Zhdanovia esittävällä Sixten Lundbergilla oli ensi-illan aikaan repliikkien kanssa vielä tekemistä, mikä on toisaalta ymmärrettävää, koska hän suomenruotsalaisena teki töitä toisella kotimaisellaan. Tätä luettaessa nuo ongelmat ovat varmaan jo poistuneet. Muuten hänen Zhdanovinsa oli toimivassa suhteessa moukkamainen, raivokas ja härskisti lystikäs – se on aina vahva yhdistelmä. Mainioita sivurooleja tekevät myös Pekka Huotari hämmästyttävän näköisenä Paasikivenä (siilitukka sen tekee!) ja Merja Larivaara Hertta Kuusisena. Hyvin pohdittu on myös tulevan valtiomiespelurin rooli; Petja Lähde liittyy näin tasaisesti kasvavaan Kekkosnäyttelijöiden kaartiin.