Arvio: Stalinin suloinen ruoska
Loistavat Lundberg ja Heiskanen
Helsingin Kaupunginteatterissa on silloin tällöin esitetty lähihistoriaamme käsitteleviä näytelmiä, kuten Mannerheim ja saksalainen suudelma tai Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.
Uusin näytelmä, Kari Heiskasen ohjaama ja kirjoittama Stalinin suloinen ruoska avaa jatkosodan jälkeistä aikaa, ”vaaran vuosia”, kuten niitä on kutsuttu, mutta tekee sen Neuvostoliiton näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat hotelli Torniin, johon Neuvostoliiton valvontakomissio asettui.
Heiskanen itse tunnustaa, että kertomus alkoi horjahdella komedian suuntaan. Enemmän tai vähemmän puolivillaista komediaa on nyt Kaupunginteatterissa nähty jo tänäkin vuonna vaikka kuinka. Milloin on lähdetty pois naurussa suin, milloin ei. Nyt komiikka kietoutuu hienoksi osaksi vakavaa kerrontaa.
Uskonkin, että Stalinin suloinen ruoska on tarkoitettu näkemyksellisemmän teatterin ystäville ja hyvä niin.
Näytelmän päähenkilö on kenraalieversti Andrei Zdanov, (Sixten Lundberg) Stalinin luotettu ja raudanlujaksi tiedetty mies, joka tuli vastoin tahtoaan johtamaan komission toimia. Aiheesta on kirjoitettu suomalaisten näkökulmasta varsin kattavasti, mutta ei juuri siitä, miten neuvostoliittolaiset elivät tai kokivat komennuksensa entisessä vihollismaassa. Lundbergin suoritus on mestariluokkaa.
”Tämän näytelmän erityishaaste on se, että Neuvostoliitto oli puheen ja kirjoitetun sanan suhteen korkean kontekstin maa, sanojen merkitys riippui asiayhteydestä. Koska totuutta ei vainoharhaisuuden ja valehtelun maailmassa voinut sanoa, piti tietää sanojen piilomerkitys. Kun mustaa väitettiin valkoiseksi ja väritettiin ontolla puoluejargonilla, saatiin liturgiaa, joka suorastaan huusi irvailijoita ja koiranleukoja käymään kiinni. Ne, jotka uskalsivat, olivat vaarassa joutua leireille,” kuten teatterin omassa lehdessä todetaan.
Näytelmässä seikkailevat Mannerheim, Kekkonen, Yrjö Leino, Hertta Kuusinen, Paasikivet, Malenkov ja muita valvontakomission keskeisiä nimiä, kuten Grigori Savonenkov, Orlov ja Kuznezov. Näitten aikansa julkkisten miehitys oli huippuluokkaa: Jari Pehkonen, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Aino Seppo, Merja Larivaara, Pihla Pohjolainen, Pekka Huotari ja videolla Marskina Joachim Wigelius. Marjatta Nissinen, puvustaja, oli löytänyt etenkin Hertta Kuusiselle/Larivaaralle asukokonaisuudet, joitten voisi kuvitella löytyneen suoraan Kuusisen pesästä.
Monelle katsojalle, ainakin aikuisemmasta päästä, tapahtumat ja henkilöt ovat nimeltä tuttuja. Mutta nuorempia (ja nykyajan historianopetusta saaneita) olisi ehkä ilahduttanut, jos käsiohjelmassa olisi kerrottu jotain valvontakomissiosta, asekätkennästä, sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä ja ajasta, jolloin leipä oli kortilla ja kengät puuta tai paperia. Vaikka googlaamallahan nuo löytyvät. Napakka videotausta valotti hienosti aikaa.
Kari Heiskanen on ohjaana ja kirjoittajana tehnyt hienoa työtä. Keskustelin nähdystä kahden teatterifriikin eli Paula Kokkosen ja Maija Perhon kanssa pikaisesti. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei tästä teatteri enää paljoa parane. Olen samaa mieltä.