Arvio: Stalinin suloinen ruoska
Stalin, ruoska ja vaaran vuodet Kaupunginteatterissa
Stalinin suloinen ruoska on varmasti kevään merkkinäytelmiä. Kari Heiskasen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä on teatteria isolla kirjaimella. Miksi? Siksi, että on itse asiassa rohkeata tarttua Suomen historian katkeraan veitsenteräaikaan ja siksi, että näytelmän keskiössä lavalle nousee henkilögalleria, joka päätti ja neuvotteli valvontakomission ajat päätökseen. Ja siksi, että tämä tarina on tiiviisti kirjoitettu ja ohjattu, ja näyttämö elää.
He kaikki ovat mukana: Kekkonen, Paasikivi, Mannerheim, Kuusinen, Leino, Zdanov, Orlov, Savonenko, Malenkov, Kuznetsov… Tiedämme, miten kaikki päättyi, mutta kaiken sanoittaminen näyttämölle on ollut valtavan lukemisen t, sillä kirjoja ja näkemyksiä on painettu paljon. Kari Heiskasen on tehnyt palan teatterihistoriaa rakentamalla kokonaisuuden, jossa on terää, näkemystä ja historiallista viimeistelyä – ilman tendenssiä. Tai jos sitä on, se käsittelee ajan mutkallisuutta ja näkökulmien törmäyksiä.
Kun havainnoi Stalinin ruoskaa, huomio kiinnittyy tiiviiseen dialogiin ja verbaaliseen suitsutukseen. Heiskanen osaa asiansa, siis sen, miten näyttämö kokonaisuutena on sillä hetkellä totta. Verbaalinen suitsutus sisältää myös etevän ja mehevän kirosanaston. Venäläiset osaavat tunnetusti käyttää tenhosanoja, ja niin tässäkin. Heiskanen on kirjoittanut herkullisen manausmassan, jos nyt tällaista on sopivaa kiittää, siis manaamisen sujuvuutta.
Valvontakomission olemassaolo alkoi sodan päätyttyä 1944 ja päättyi Pariisin rauhansopimukseen vuonna 1947. Vaaran vuosiksi (Lauri Hyvämäki) kutsuttu aika mahtuu Stalinin suloiseen ruoskaan. Poiminkohan oikein näytelmän nimen eli että se tulee Stalinin ajatuksesta, että Suomen eduskunta tekee kuten käsketään eli sivuuttaa legitimiteetit? Hankauspintoja riitti.
Fasismi ja kommunismi tuoksahtelivat voimakkaasti. Hirtehinen peruskysymys kuului, päästetäänkö Suomi vapaaksi fasismista. Ehkä ei ihan helposti, kun hirttosilmukkaa ei voitu käyttää. Zdanov kyseli, miten Helsinki on vielä pystyssä ja moitti sitä rotankoloksi. Torni ei piisannut komission johtajalle, joka käväisi tekemässä vain isoja asioita. Taustalla kuulsi kysymys, miten suosittu Leningradin puolustuksesta vastannut valvontakomission johtaja itse asiassa oli.
Asiat etenivät. Sotasyyllisyyskysymys, sotakorvaukset, sosialisointi, SKDL:n vaalivoitto, Kuusisen ja Leinon riemumarssi, Suomen johtajien soutukyvyn arviointi ison naapurin laineissa. Tätähän valvontakomissioaika oli. Heiskanen on kuitenkin istuttanut herkullisia näköaloja tapahtumien etenemiseen (myös farssimaisuuksiin). On muistettava, miten valvontakomission keskeiset henkilöt jatkoivat Suomessa lähettiläinä ja siis asioiden junailijoina.
Kiinnostavinta Stalinin suloisessa ruoskassa on aiheen valinta. Ehkä ei ihan heti ajattele, että valvontakomission aika olisi juuri nyt kiinnostava aihe näyttämöllä. Mutta toisin on. Kari Heiskanen iskee suoraan suoneen ja palauttaa mieliin, mistä Suomenmaata on tehty. Kiinnostavaa on myös se, miten paljon faktaa mahtuu yhteen näytelmään. Kiinnostavaa on edelleen myös, miten tietomassa kulkee sujuvasti puheessa.
Kiinnostavan aiheen kuumentamana unohtuu helposti näyttelijöiden osuus, mikä oli hieno. Siis kaikkien. Jotenkin hyvät näyttelijätyöt kuuluvat tähän näytelmään! Kiitos lisäksi oikeamittaisesta videoiden käytöstä. Videot palvelivat hyvin kokonaisuutta ja toivat aidon tuulen sodan kymmeniltä. Puvustus, lavastus ja näyttämötilan käyttö takasivat, että kokonaisuudessa ei ollut säröjä.
Stalinin suloinen ruoska on hieno kokonaisuus, kiitoksen ansaitseva.