Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Suomen hauskin mies

Rolf Bamberg – Demokraatti – 9.11.2017

Nauru pidentää ikää – jopa punavankileirillä
Kujanpään ja Reitalan ”Suomen hauskin mies” on riemukkaan raastava komedia

Naurulla ei ehkä poisteta taudin aiheuttajaa, mutta kyllä se voi kipua lievittää – ellei kyse ole katkenneista kylkiluista. Sananlaskussa eli kansanlatteudessa väitetään jopa, että nauru pidentää ikää.
Toivo Parikka, Suomen hauskimmaksi mieheksi lehtikritiikeissä kohotettu Helsingin työväenteatterin johtaja, tietää naurun voiman. Hän myös hallitsee naurun lähteiden koko arsenaalin: arkisen huulenheiton, sekopäisen komedian, viiltävän ironian, tyynnyttävän leikinlaskun.
Tuosta Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään kirjoittamassa draamakomediassa ”Suomen hauskin mies” on nimenomaan kyse. Tuskan kestämisestä ja elämän pidentämisestä naurun avulla.
Samasta tarinasta saadaan lyhyen ajan sisällä toteutus kahdessa muodossa: näyttämöversion ensi-ilta oli viime viikon lopulla ja aiheesta tehty elokuva tulee leffateattereihin keväällä.
Ohjaaja Heikki Kujanpää selvisi edellisestä tuplatuotannostaan hyvin. Hänen Q-teatterille ohjaamansa, Lauri Viidan ja Aila Meriluodon yhteiselosta kertonut näytelmä ”Putoavia enkeleitä” oli hienoa teatteria ja samasta Heikki Huttu-Hiltusen pohjatekstistä tehty elokuva vähintään ylempää keskitasoa.

Parikka ja sen veli?

Uuden tuplauksen avaus lupaa hyvää. Näytelmänä Suomen hauskin mies ottaa draamalajiston ääret haltuun vaikuttavasti. Kaupunginteatterin pienellä puolella nähdään samassa pakkauksessa komediaa slapstickistä satiiriin sekä raastavaa tragediaa ja vihanpitoa. Ja vieläpä kahden aikakauden teatteriestetiikalla, vanhanaikaisesti kohotettuna ja sille paatokselliselle tyylittelylle etäännetysti virnistellen.
Suomen hauskin mies ei perustu tositapahtumiin, mutta sillä on vinha todellisuusperä. Punavankileireillä kaiken kurjuuden keskellä syntyi myös teatteritoimintaa, josta ammennettiin voimia kestää epä-inhimilliset olot.
Toivo Parikka on kuvitteellinen teatterinjohtaja – kenties oikeasti eläneen, punapäällikkönä huseeranneen teatterimiehen ja Molière-virtuoosin Jalmari Parikan fiktioveli. Toivo joutuu sisällissodan jälkiselvittelyssä muiden Helsingin työväenteatterin näyttelijöiden kanssa vankileirille Iso-Mjölön saareen Helsingin edustalle (nykyinen, hiljattain kansalaisten käyttöön vapautunut Isosaari).
Parikka saa pikaoikeudenkäynnissä leirin julmalta komendantilta niin sanotun nappituomion. Muodollisena syynä on epäilty papinmurha, tosiasiallisena se, että Kalm ei voi sietää liukaskielistä komeljanttaria, joka vailla minkäänlaista kunnioitusta tekee valkoisista voittajista pilkkaa minkä ehtii. Ja villitsee, piru, näyttelijätoverinsa mukaan samaan menoon.
Kalm kuitenkin lupaa säästää näyttelijät ja ehkä Parikankin, jos nämä valmistavat huvinäytelmän, joka saa saarelle saapuvan arvovieraan hyvälle tuulelle. Tämä visiteeraaja on itse valtionhoitaja Ukko-Pekka Svinhufvud. Fanaattisena monarkistina Kalmilla on myös hinku lobata kuningasajatusta Ukko-Pekalle ja ehkä pedata itselleen asemat tulevassa hovissa.

Huvinäytelmä hirttopaikalla

Kujanpään ohjaus antaa traagisten ja koomisten elementtien luiskahdella toistensa lomaan vallattomasti mutta harkitusti. Resuinen, paljon kärsinyt vankisakki valmistelemassa vetäjänsä kirjoittamaa, aivan järjestä vapaata huvinäytelmää on jutun lähtökohtana totta kai hirtehisen hauska. Itse hupinäytelmän toteutuskohtaus ei kuitenkaan ole niin toimiva juttu kuin kaikki muu, mitä sen ympärille on viritelty.
Tällä komedialla on lajityypin peruskuvastoon nähden poikkeuksellisen syviä juonteita ja roolihahmoja. Parikka itse on hilpeilevän fasadinsa takana jämäkkä ja oikeudentuntoinen mies. Hänen vastapoolinsa kapteeni Kalm on taas päinvastainen hahmo: univormussaan suora ja jämäkkä, mutta kaikessa vallanjanossaan koomisen mahtipontinen.
Hienosti kirjoitettuja ja esitettyjä rooleja ovat myös esimerkiksi Vappu Nalbantoglun rouva Kalm, jonka punaisiin kohdistama viha laimenee kohti humaanisuutta tarina edetessä, sekä Pekka Huotarin esittämä, alkuun täyshullulta vaikuttava näyttelijä Hannula, josta kuoriutuu tosi paikan tullen mitä yhteisöllisin kaveri.
Martti Suosalo rakentaa Toivo Parikan hahmon huolella ja sydämellä. Näyttelijä esittämässä näyttelijän maneerista kehonkieltä ja ilmaisua on tarkka paikka, jossa itsetutkiskelukin on ehkä ollut työkaluna. Parikassa onkin sopiva annos komeljanttari Suosaloa, mutta myös uskottavasti hengen palosta teatteria tekevää aatteen miestä.
Suosalo tekee Parikan pääroolin myös elokuvassa. Kiinnostava nähdä, kuinka erilainen esittämisen tapa on välineen muuttuessa.
Kalmin osa on kuin tehty Rauno Ahoselle, joka on monissa aiemmissa rooleissaankin osannut tehdä pullistelusta ja julmistelusta komiikkaa. Virkaintoinen ja itseriittoinen Kalm on sellaisella ristiriidalla herkutteluun mitä sopivin työkenttä.

100-vuoden hauskin näkövinkkeli?

Suomen hauskin mies pitää nimensä hilpeän lupauksen, mutta sitä ei kannata lähteä katsomaan yksisilmäisenä ja -korvaisena. Se on sisällöltään aivan liian rikas otettavaksi vain läpinaurettavana komediana. Se kertoo komeasti alistettujen yksilöiden tahdonvoimasta, valtapelin moninaisista kikoista ja vähän myös sadan vuoden takaisesta poliittisesta todellisuudesta, josta nauru oli aika kaukana.
On hienoa, että syksyllä 2017 Suomi 100 -teeman tunkiessa syliin joka lävestä, itsenäisen valtion mustinta vaihetta tutkaillaan tällaisessa valossa. Kujanpään ja Reitalan näytelmä antaa luvan nauraa läpi liikutuksen ja raivon, jota tässä ajassa varsin paljon viritellään.