Arvio: Suomen hauskin mies
Naurata tai kuole! Sisällissodan vankileirille sijoittuva Suomen hauskin mies näyttää teatterin voiman
”Naurata tai kuole!” Näin voisi tiivistää käskyn, jonka punainen teatterijohtaja Toivo Parikka saa vankileirin komendantilta. Parikka on joutunut pahamaineiselle Iso-Mjölön vankileirille Helsingin eteläreunan saareen. Satojen vankien joukossa on myös teatteriseurue. Eletään vuotta 1918 ja sisällissota on päättynyt.
Nälän ja kurjuuden heikentämä seurue saa tehtäväkseen valmistaa hupinäytelmän arvovieraille. Jos esitys ei naurata vieraita, päättyvät jokaisen näyttelijän päivät. Jos huvittaa, saattaa kohtalo kääntyä suotuisaksi.
Helsingin kaupunginteatterissa sai marraskuun alussa ensi-iltansa Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään käsikirjoittama ”hirtehinen draama” Suomen hauskin mies. Kujanpää on myös ohjannut näytelmän. Yksi esityksen suurimmista voimista on sen inhimillinen lämpö. Katsoja todella kiinnostuu henkilöhahmojen kohtalosta. Tiukat kahtiajaot ystävien ja vihollisten välillä paljastuvat oikeastaan jo ensi minuuteilta keinotekoisiksi.
Pääroolissa Suomen hauskimpana miehenä Toivo Parikkana nähdään Martti Suosalo, joka tunnetusti on erinomainen komedianäyttelijä. Parikan suuhun kirjoitetut sutkautukset sopivat pokerinaamaiselle Suosalolle mainiosti.
Vankileirin komendantti Hjalmar Kalm (Rauno Ahonen) suree poikaansa, joka kuoli taistelussa punaisia vastaan, ja kenties siksi kykenee toimimaan tehtävässään kivikasvoisesti. Jääkäriluutnantti Alfred Nyborgia taas repivät syvät ristiriidat. Pitäisi täyttää käskyt, mutta miten määrätä sotilaita ampumaan ihmisiä, jotka ovat enemmän ystäviä kuin vihollisia? Vivahteikkaan ja koskettavan roolityön tekevä Heikki Ranta onnistuu viestittämään Nyborgin tunnetilat katsomoon vahvasti jo pelkällä katseellaan.
Esitys alkaa ja päättyy hyvin vahvoihin kuviin. Alussa sain jopa kylmiä väreitä musiikista ja siitä, mitä näin. Äänet ja musiikki ovat teoksessa tietysti muutenkin tärkeässä osassa. Kuuden hengen live-orkesteri muuntautuu ansiokkaasti vangeista vartijoiksi, saksalaisiksi sotilaiksi ja takaisin muusikoiksi. Laulunumeroita on käytetty säästeliäästi mutta tehokkaasti.
Näytelmä etenee rivakasti kohtauksesta toiseen, mikä asettaa erityisiä vaatimuksia myös lavastukselle. Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus ihastuttaakin kekseliäisyydellään. Pyöriteltävä rakennelma muuttuu sulavasti milloin laivaksi, milloin esityslavaksi. Pienillä muutoksilla tilaan tuodaan tyystin erilaisia tunnelmia. Näyttämön takareunaa reunustavat piikkilanka-aidat, jotka muistuttavat jatkuvasti tapahtumapaikasta.
Sari Salmelan puvustus on paitsi aikakautta kunnioittavaa myös kekseliästä. Puvustustiimi on päässyt irrottelemaan etenkin vankien teatteriryhmän esiintymisasuissa. Onhan sitä toki miehiä mekoissa ennenkin nähty. Esimerkiksi Pekka Huotarin iloisesti yliampuva rooliasu rinnantapaisine ulokkeineen ja olkikuontaloineen kutkuttelee kuitenkin nauruhermoja makeasti. Huotari tekee riemastuttavan ja sympaattisen roolin leirillä muiden mukana riutuvana näyttelijä Hannulana.
Vankileirin teatteriseurueen hupinäytelmä on ylipäätään hulvaton, mutta siitä löytää helposti myös syvempiä tasoja. Näytelmä toi minulle välittömästi mieleen hovinarrit, jotka aikoinaan viihdyttivät ylimystöä ja saivat huumorin varjolla myös kritisoida ja jopa pilkata valtiaita ja aatelistoa. Vangit käyttävät tätä oikeuttaan riskeistä huolimatta, ja narreihin viitataan myös suoraan pukemalla näytelmän hallitsija narrin pukuun.
Suomen hauskin mies onkin myös julistus teatterin yhteiskunnallisen merkityksen puolesta. Niin esitys itsessään kuin sen näytelmä näytelmässä muistuttavat taiteen tehtävästä keskustelun herättäjänä, todellisuuden tarkkanäköisenä kuvaajana ja toisaalta myös erilaisten tuntemusten tuojana. Suomen hauskin mies onnistuu taidokkaasti yhdistämään äärimmäisen synkkiä aineksia ja lämmintä huumoria. Vaikka pinnan alla on mustaa, keventää käsittelytapa aihetta niin, ettei se ala ahdistaa. Lähdin katsomosta vaikuttuneena siitä, mitä koin. Näytelmä on paitsi ajatuksia herättävä myös erittäin viihdyttävä, mikä on tietysti todella ristiriitaista aiheen huomioon ottaen!
Käsiohjelmasta selviää, että huumori on ollut tosielämässäkin tärkeä selviytymisen apu vankileirin lohduttomissa oloissa. Esitys ei kuitenkaan suoraan pohjaudu todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin, vaan on ennemminkin yhdistelmä eri henkilöitä ja tarinoita vahvasti fiktiolla höystettynä.
Iso-Mjölö taas tunnetaan nykyään nimellä Isosaari. Saari oli yli sadan vuoden ajan sotilaskäytössä ja avautui yleisölle tämän vuoden kesällä. Kävin aurinkoisena iltana tutustumassa saareen ja ihastuin siihen. Historiasta, luonnonrauhasta ja avarista merimaisemista kiinnostuneille Isosaari on täyden kympin kohde noin tunnin venematkan päässä Kauppatorilta. Kulttuurikuurin luonnoksissa odottaa jo blogipostaus paikasta. Ajattelin julkaista tekstin ja kuvat keväällä, kun saareen pääsee taas. On edelleen hämmentävää ajatella, mitä nykyisin niin idyllisessä saaressa on tapahtunut vuonna 1918. Leirillä kuoli noin 300 vankia, ja loputkin kärsivät muun muassa nälästä, kylmästä ja kulkutaudeista.
Juuri Isosaaren myötä kiinnostuin uudella tavalla myös Suomen sisällissodasta. Sisällissotaa käsitteleviä teatteriesityksiä ja muita teoksia on lähiaikoina paljon, ja teen niistä kokoavan vinkkipostauksen tänne blogiin. Suomen hauskimmasta miehestä on myös tekeillä samanniminen elokuva, jonka takana ovat osin samat tekijät kuin näytelmässäkin. Kulttuurikuurissa on aiemmin tänä syksynä julkaistu jo arvio Teatteri Avoimien ovien näytelmästä Erottaja 1917–1918, joka kertoo koskettavan, tositapahtumiin pohjautuvan tarinan nuoresta piikatytöstä.