Arvio: Tahto
Helsingin Kaupunginteatterin Tahto on hiihtohullujen unelmanäytelmä!
Tahto on jokaisen hiihtohullun ja penkkiurheilijan unelmanäytelmä. Tahtonainen Aino-Kaisa Saarisen hiihtohaalariin sujahtanut Sanna-June Hyde on roolissaan vähintääkin kultamitalin arvoinen. Tahto on sprinttihiihtoa, jossa mennään sekä pertsalla että vapaalla ja välillä soi Maamme-laulu.
Päätin valmistautua Tahto-näytelmään kunnolla. Peruskuntokausi on osaltani kestänyt vuosikymmeniä, sillä olen seurannut talviurheilua pienestä pitäen. Lahdessa kasvaneena olen hiihtänyt samoja Salpausselän latuja kuin Aino-Kaisa Saarinen, tosin vuosia aiemmin ja minun viimeinen palkintolusikkani taitaa olla kansakoulun kolmannelta luokalta.
Olen ollut myös lukuisia kertoja katsomossa, kun Aikku on kilpaillut Salpausselän kisoissa. Elävästi muistan, kun hänen tukijoukkonsa huusivat kannustuksia vieressämme. Näin myös hänen jäähyväiskisansa viime keväänä samalla stadionilla, jonne hän tällä hetkellä suuntaa päivittäin töihin Salpausselän kisojen pääsihteerin roolissa.
Ja tietenkin olen seurannut Aikun latutaisteluita arvokisoissa. Viime hetkellä ennen näytelmää luin vielä Pekka Holopaisen kirjoittaman Aikun elämäkerran, joka myös on nimeltään Tahto.
Näytelmä alkaa vaikuttavasti. Aito Aino-Kaisa Saarinen puhuu videolla hetkestä, jolloin on niin voimavarojensa äärirajoilla, että näkökenttä kapenee, taju katoaa, luulee, ettei enää jaksa, mutta jostain äärimmäisen kivun takaa tulee voimaa ylittää itsensä, saavuttaa ennen kokematon FLOW ja se tuntuu niin hyvältä, että sitä kohden haluaa tavoitella kerta toisensa jälkeen.
Sitten näyttämölle astuu näytelmän Aino-Kaisa Saarinen, jota esittää ilmiömäisellä energialla Sanna-June Hyde. Hän on näytelmän selkeä päähenkilö ja voi vain ihailla, millä taidolla Sanna-June tuo Aikun järkkymättömän tahdon ja toisaalta epävarmuuden näyttämöllä esille!
Näytelmän on kirjoittanut Aina Bergroth. Tapahtumat etenevät kuitenkin aivan yhteneväisesti Tahto-elämäkerran kanssa, eli Aikun oma ääni kuuluu vahvana. Kirjahan on hämmästyttävä, suora tilitys, jossa Aikku säästelemättä tuo esiin ennen kaikkea omat heikkoutensa, mutta myös toisten. Tahdon on ohjannut Sini Pesonen.
Saarisen perheen kotona on ollut periaatteena, että omia lapsia ei kehuta ja se tulee hyvin selväksi tekstissä. Liikunta ja kilpailu ovat tiiviin perheyhteisön liima ja arkea pyöritetään tyttöjen urheiluharrastusten ehdoilla. Kun Aikku tuo ensimmäistä kertaa poikaystävänsä, vävypoikakokelas Tomin tapaamaan vanhempiaan, pitää Tominkin kellottaa aika, kuinka nopeasti hän juoksee talon ympäri. Näkee näet, mistä mies on tehty.
Kirjasta poiketen on näytelmään tuotu lisäelementiksi Santeri Kinnusen esittämä Andre Agassi, jonka elämäkerta on luettu lukipiirissämme. Andre Agassi pääsi maailman huipulle, vaikka on julistanutkin vihanneensa tennistä. Kaikki Agassin kirjan lukeneet sen sijaan vihannevat Andren isää, joka teippasi tennismailan poikansa ranteeseen. Näytelmässä Andre kuiskuttelee Aikulle seireenien laulua, houkuttelee luovuttamaan, vähättelee voittamisen merkitystä. Minusta Andren nostaminen Aikun vastapainoksi toimi erinomaisesti.
On näytelmässä, ja kirjassa, myös toinen vastapaino, Virpi Kuitunen (Sarasvuo). Virpi on kultainen kaunotar, ylivoimainen suksen liu’uttaja ja Aikun paras kirittäjä. Suhde on kompleksinen, Aikku ihailee Virpiä ja samalla on hänelle kateellinen, etenkin yhteisen valmentajan Jamppa Riskin arvostavasta katseesta. Toisaalta heillä on yhteinen tavoite: he molemmat haluavat olla maailman parhaita.
Virpiä esittävä Linda Zilliacus on juuri niin upea ilmestys kuin aito Virpikin on. Ei saman näköinen, mutta kaltaisesti kirkkaasti säteilevä. Hän antaa Aikulle häviön hetkellä rehdisti tunnustusta, mutta hämmästelee Aikun tulkintoja monesta tapahtumasta. Hän pukee katsojan / lukijan ajatukset sanoiksi eli miten ihmeessä Aikku näkee kaiken vain itsensä kannalta. Aikku töksäyttää kaiken yltiörehellisesti ja tuntuu olevan siitä vain ylpeä.
Valmentaja Jamppa Riskiä esittää Rauno Ahonen. Hän on Aikun ammatillinen turvasatama, hän luo uskoa, hän rauhoittaa, hän käskee suklaalevyn kanssa sohvalle. Jamppa myös toteaa, että Aikku on ollut hänen työllistävin valmennettavansa. Aikku soittaa Jampalle useita kertoja päivässä, vaikka valmennussuhde on ohitse. Minä tunnen oikean Jarmo Riskin, sillä olimme vuosia samassa toimitilassa töissä. Rauno Ahonen saa kiinni aidon Jampan rauhallisuudesta, mutta silmäkulmissa ei kareile samaa lämpöä.
Aikun perhe, äiti, isä ja kaksossisko (kaksi vanhempaa siskoa on näytelmässä unohdettu) ovat olleet Aikun tukitiimi koko hänen elämänsä. Perhe on mukana iloitsemassa kultamitalista, vaikka kauan kestää, ennen kuin vanhemmat asennoituvat hiihtoon kunnon ammattina. Kaksossisko on läheinen, mutta hänen kanssaan otetaan myös yhteen. Siskon mielestä Aikku oli kivempi ihminen ennen mestaruuksia. Äitiä esittävä Leena Rapola ja isää esittävä Risto Kaskilahti ovat hyvin uskottavia rooleissaan. Maija-siskon kuva, jota näytelmässä kutsutaan pelkästään Siskoksi, ei piirry yhtä selkeänä. Vappu Nabantoglu näyttelee hyvin, mutta ilman Tahto-kirjan taustoitusta on vaikea ymmärtää hänen merkitystään Aikulle.
Näytelmässä pistäytyy myös muita hiihtokansalle tuttuja hahmoja, vuoden 2001 tapahtumille jo hieman hymyillään ja halutessaan katsojat saavat yhtyä myös Maamme-lauluun.
Yksi on kuitenkin kaikkein rakkain, aviomies Tom. Sami Jauhojärvi toteaa Tahto-kirjassa, että hetkeäkään ei voisi olla Aikun kanssa naimisissa. Monet ilmeisesti ovat naureskelleet Tomille, kuinka hän kestää kaikki Aikun oikuttelut. Näytelmän Tom on mitä ihanin, hän tukee, kannustaa, hoitaa arjen ja lopulta myös yhteisen tyttären Amandan. Hänestä ei kuitenkaan ole tehty mitään lapatossua, vaan näyttämöllä nähdään hyvällä itsetunnolla varustettu mies, jota eivät pienet arjen kiukut hetkauta, kun yhteinen perusta on vahva. Tomin roolissa nähdään Mikko Virtanen, johon katsomossa saattaa pikkaisen ihastua.
Näytelmän väliajalla olin aivan innoissani. Tämä oli kiinnostavaa, innostavaa, hauskaakin! Näytelmän loppua kohden tarina muuttui sirpalemaisemmaksi, mukaan oli ympätty vuonna 2016 ilmestyneen kirjan jälkeiset tapahtumat ja punainen lanka katosi ainakin minulta.
Minun teatterikokemustani paransi ilman muuta kolme seikkaa:
- seuraan aktiivisesti talviurheilua ja kaikki näytelmän henkilöt olivat ainakin nimeltä tuttuja
- olin juuri lukenut Tahto-kirjan, joten tiesin myös niiden kohtausten taustan, joista teatterissa mukanani ollut mieheni ei tiennyt mitään ja siksi ihmetteli, mistä oli kyse
- olen lukenut myös Andre Agassin elämäkerran.
Tahto-näytelmä on mielestäni aivan must, jos täytät ykköskohdan. Kahdesta seuraavasta on etua, mutta ilmankin voi heittäytyä talviurheilun maailmaan.
”Arvokisoissa ei voi menestyä ilman hirvittävää latausta.”
Aino-Kaisa Saarisella on 15 arvokisamitalia, joista neljä kultaista. Mitaleista kolme on henkilökohtaisilta matkoilta:
- MM-kultaa, 10 km, Liberec 2009
- Olympia-pronssi, 30 km, Vancouver 2010
- MM-pronssi, 10 km, Oslo 2011
Näytelmän kiitoksissa Sanna-June Hyde lukee Aikun lähettämän tekstiviestin. Hän olisi halunnut tulla ensi-iltaan, mutta nuorten MM-kisat Lahdessa olivat estäneet saapumisen. Aikku kirjoitti: ”Elämässä kaikkea ei voi saada.”
Hienoa on, että urheilijan tarina on päässyt teatterin lavalle. Ainoan toisen urheilunäytelmän olen nähnyt Lahden Kaupunginteatterissa monta vuotta sitten. Se oli Kerttu Hämerannan Lemmenlatu ja toivoisinpa näkeväni sen uudestaan.